Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa
Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti.
Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti
keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni
kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu.
Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille.
Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui,
kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän
se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund
taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin
siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli
keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda
vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset
saivat uutta ihmettelyn aihetta.
Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina
jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän
pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä
passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain
sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen
murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli
ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä
kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta
vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa.
Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme
kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta
ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan.
Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.
Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut,
tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran
nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen
likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista
elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja
lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:
"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat."
Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi,
jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen
mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia.
Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä.
Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa
vaarallisimman vihollisensa alueelle.
"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa", sanoivat toisetkin.
Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi.
Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli
järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä
muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän
venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.
Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot,
laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten
verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla
sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä
lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut,
"ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä
päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja
pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen
päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.
Oskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti
rehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: "Pidä varasi, se
aikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä." Vardössä ollessani hoiti
näet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän
rajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään
kuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla vastaan
muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan raivoissaan;
pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos kahvipannuja,
tyhjiä olut ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita y.m. irtaimistoa,
jonka ohella hän on ottanut minun mauserpistoolini ja paukuttelee
sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti minua menemästä
sinne.
Tunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei
ollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita.
Kippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven
läpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi
Oskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.
"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit
minut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli
ilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme."
Finnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä
matkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli
syntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä
ei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin
huonosti.
"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen", sanoi hän, kun
tiedustelin asiain juuria.
Kibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia
etelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin
kansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät
ymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat
iltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi
tulevan uskonnolliseksi.
Yhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin
suomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä
ummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä
ihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka
sentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon
pääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa
menneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.
Ennenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin.
Miehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon
suulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin
laivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli
kolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.
Tenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto.
Siellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä
oli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta
aikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy
kuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta
paikkaa asumaan, — siellä kummitteli.
Jouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä
kajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.
Liesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia,
lojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä
poistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi
korkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.
Takaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne
se vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän
kertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle
ja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut
ruskeatakkinen mies "sydwesti" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään
nelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut
tupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää;
autiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. — Pakokauhussa keräsimme
kamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.
— Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? — Pois
piti minun näiltä rannikoilta. —