Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta.
Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin
sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis,
Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia
laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta
meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä
Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.
Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä
odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun
mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut
kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he
laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei
päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.
Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä
risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin
apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli
venäläinen.
Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan
röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina
Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian
saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien
jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin
katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä
vetäytyä kuin koira koppiinsa.
Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi
perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla
kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen
varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka
tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.
Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän
pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain
purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia.
Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään,
valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan
Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi
rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus.
Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian
rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä
vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten
sodassa yleensä on tapana.
Silminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:
Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin
laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle
ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys,
niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit
nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien
pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä
tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä
sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät
koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat
lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä
olleen tuhansia.
Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä
vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva
räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin
nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat
kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin
saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.
Jonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta
paukkuja.
Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä
sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa
pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät
keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo
kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.
Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata
saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin
kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota
käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli
lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.
Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja
esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi
ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin
lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle
kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.
Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli
kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!"
Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin.
Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto
yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.
Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää,
joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden
välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki,
kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta
ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja
samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä
pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja
vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen
sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille,
osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä
tuntureilla."
Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan
varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat
huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.
"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on
vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä
innolla.