Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta
johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa
astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme
ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani
sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren
osan ajokkaani hinnasta.
Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että
minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet
sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi
uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä,
mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan
siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä
seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.
Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli
poistunut siivosti kohtauspaikalta.
Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin
kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja
nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun
taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa
pyryssä kahlasin kaupunkiin.
Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa
matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt
näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.
"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta
kortteeripaikkaa.
Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään,
luolamaiseen ravintolaan.
Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia,
kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni
soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku
sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.
Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli
mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.
Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko
syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä —
seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin
käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla
pelattu.
Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa.
Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen
nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä,
tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa
syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi
ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain
kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)
Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu"
kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni
oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan
silmän, huudahti hän:
"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä
yhtä vailla. Lähde mukaan!"
Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä
vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen
aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin
venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen
pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes
laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka
jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.
Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin
juristejakaan.
Pullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme
laivalle.
Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin
suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän
laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain
piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi
voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin;
sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen
takia sinne mahtuisikaan.
Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi
tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut
pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50
prosenttia tavallisuutta heikompi.
Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta
janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin
kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta
kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin
hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et
myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.
Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä,
joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit
laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai
muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti
käytettäväksesi.
Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat
mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat
kieltolakiongelmamme.
* * * * *
Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien
olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana
aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli
käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni
pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista,
ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain
kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.
Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei
sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen
matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren
laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on
Euroopan pohjoisin kaupunki.
Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin
Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut
turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen
kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.
Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin
Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme
oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille
laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut
palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui
maininkien kollinaan.
Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta
kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua.
Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka
uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista
mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan
pröystäillä."
Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee
uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini
verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.
Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä
merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin
mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää
suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin
siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä,
joista päätin miestemme jo saapuneen.
"Soutakaa jolla laivalle", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.
Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä
uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista
poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän
niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.
Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran
yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän
ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän
niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet
Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin
voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle
ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä
kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli
koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin
asioita.
Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme
kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.
Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen
juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren
syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten
lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne
nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.
Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista
kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä
maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista
ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä
kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella
pohjaongella.
Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa
kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi
puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua.
Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa
hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja
se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden
kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin
moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja
merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.
Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen
punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt
tunnelmaa.
Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla
veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme
syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua
käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa
silleen.
Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin
lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi
siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut,
parisylinen holkeri laivan kupeelle.
Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin
pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä,
pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin
tynnyreihin.
Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä
toimitettiin tarvittava operatsioni.
Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho
puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin
hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti
siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.
Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui
juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen
heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista
pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä
juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan,
mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.
Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin
Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi
pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.
Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä,
ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle
ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä
kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti
uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni
haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona
veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin
hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen
ihon muullekin kuin kananlihalle.
Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi
painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin
erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle
lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai
merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.
En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta,
että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku
yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään.
Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45
asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa.
Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan
lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa
puolessa tunnissa.
Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea
uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä,
kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä
vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen
ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu
minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä
hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta,
vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa
oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut
lastenleikkiä.
Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön.
Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei
niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta
monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui
keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni
uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet
nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut
merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.
Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme
ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin
näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan
aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja
ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne
nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni
niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.
Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä
tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä
sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa
ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.
Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein
ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria
traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin
kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli
tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.
Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta,
ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he
sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla
traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten
aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani
mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli
koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä
valaanpyyntiyhtymää kohtaan.
Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata,
myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia
tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.
* * * * *
Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua
Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja
poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua.
Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään
Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.
Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä
poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.
"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."
Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä
kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.
Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin
kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.
Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän
minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.
"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin.
Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen
tupakkalaatikon eteeni.
Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle
tuolille ja täytin piippuni.
"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"
"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä
vangitseminen?"
"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin
tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa
ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt
kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"
"Nimeni on passini mukainen."
"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen
pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola
ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka
vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."
Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen
todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:
"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja
tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin
puolelle."
"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on
kuulemma mennyt Saksaankin."
"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden
todenperäisyyttä."
Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi
poliisimestari hymyillen:
"Te olette myös ollut Saksassa."
"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.
"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti,
päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut
saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette
ollut Saksassa."
"Kylläkait asia niin on."
"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin.
— Minkä arvon saitte?"
"Luutnantin."
Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.
"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä.
Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."
Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli
mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset
ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:
"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että
suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä
käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta
upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."