Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan
— taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ
"tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset
insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain
sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan
insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli
myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin
rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä
jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.
Katsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000
piirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki
täysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen
kiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen
harmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät
ryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama
päivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan
suunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja
aikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se
oli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä.
Vasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja
ryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen
oli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä
vedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin
osoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan
Annantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.
Suojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai
suoremman suunnan. Tapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko:
Kansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että
Suomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä
Kolmikantaan j.n.e. — Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa,
vaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km.
Jonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä
on suurehko kivi.
Jos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon
itsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen.
Siellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme
taltalla hakattua kruununkuvaista — Kalmarin unionin merkki — (myös
yleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.) Kolmetoista
vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta, ja jollei
aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin kruunujen
vieläkin olevan näkyvissä.
Tämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti
vedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille
yhtä mieluisa. Nämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu
kertomukseni puitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin
levähtämään rajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. —
Ihmeelliseltä tuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa
kieltä haastavien ihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada
poistetuksi muulla kuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi
aikanaan valvonut etujaan Karjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä
montakaan veroäyriä tipahda.
* * * * *
Ei tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi.
Nytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä.
Mutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen
villapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen
pinnan kananlihalle.
Tunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli
vetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä
hikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä,
että päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös
jyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat.
Oli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan
elettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta
tarjottiin halvalla.
Kun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo
mielessäni tehnyt varman päätöksen: "Tälle ryssien aseiden
kuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin."
Iltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman
sopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin
kylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun
nimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.
Aamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun.
Nykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin
tottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella
vaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti
kuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan
vastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme
saaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin
puettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan
määrääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan
sentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.
Majatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan
Kantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden
kuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.
Kahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä
meille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.
Sängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella
äänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli
nähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian
poikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös
sentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa
ajan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.
Arvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken,
sillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi
aloittaa taas uudestaan.
Hyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian
kukkuloitten kahta ensimäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan?
Minä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia
aiheita viheltäen "Kukkuu, kukkuu" ja "Voi minua poika raukkaa", vaan
yritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä
seinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy — — —
Minua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja
Mandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet
viheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.
Määräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle
ottamaan selkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja
venäläisistä merivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä
liikenteestä. Iltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan
vankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi
uskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.
Olin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni
haapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin
talosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan
kuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset,
että Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet
kuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja
valmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten
vääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35,
toisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta
kulu.
Kun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo
ajoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon,
josta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme
visusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme,
puuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista.
Toimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi,
etenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari
varkain tekemääni pistokoetta — Suven reppu oli näet pyhä paikka,
jonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan — tapasin siellä
muun muassa 15 punttia pikanellia, "parasta Tanskan punttirullaa",
kuten Jukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään
muuttaa ruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran
täytyy esiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana purutupakkaakin. Minun
mielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja
muistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän.
Suvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa —
15 äyriä puntilta — eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin
sioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.
Sitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti
sisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni,
aikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:
"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin
voisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa,
kun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä
on sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin
pompan kuin kallokkaatkin."
Omasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut
tonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani
tiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen.
Vaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut
matkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi
käyttää voileipien kääreeksi, — kuten Lockstedtissa olin havainnut
erään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi
puheeni ja murahteli vain, että "olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä
tarvitte tulla neuvomaan."
Varustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme
aamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna
vyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä,
sai mies hyvinkin "balanseerata" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja
kuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen
reppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja
Tenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.
Nousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari
poronkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti
pulkan, "se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva".
Kuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen,
sillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan
kaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka
puheestaan päättelin karjalaiseksi:
"Tulgoa miehet, tulgoa, juogoa koohvia, minä maksan."
Otimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä
mahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja
autuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:
"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle." Olihan tuossa jo
toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut käsittää, kenellä olisi
ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle mäelle. Hetken kuluttua
sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman selityksen. Mies oli näet
Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana kutsuttu rintamalle. Jostain
syystä oli hän kuitenkin saanut peruutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen
ja siitä iloissaan tarjosi nyt kahvit koko kylälle. Vertauksensa oli
varsin sattuva, sillä rintama: sehän oli ryssän Golgata.
Aamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli
koitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa
ajokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta
toinen sarvi heltisi.
Toissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi
Suvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois
ihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat
ja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja
tempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme
pirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt
volttia nurkalla.
Vasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani,
uskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt.
Toissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui
se kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä.
Äkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle,
pyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa
makasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat,
pikanellit ynnä muut.
Poro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan
ajohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi
tulla jähmäsi perästä tavaroineen.
Sain kuulla melko pitkän — tosin minulle tarkoitetun yksinpuhelun:
"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut
pulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on.
Tahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi."
Näin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta
hävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan
unohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.
Lapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen
Yleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen
tulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta
selko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin
nurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan,
sillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia
täällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.
Käyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita
huomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen
Matkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v.
1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten
haltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit
ynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani
myöten. — Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni
takaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että
"kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin."
* * * * *
Tanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen
kulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän
oli jo käsissä Matti, jonka "toinen silmä vettä vuotaa". Lunta oli
tupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä
tien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin,
että kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä
jängällä aina joku paalukin osviittana.
Umpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä
pihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän
valjetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen
jälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa
kasvoillemme.
Vesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin
paksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi
seurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan
vaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti
mulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani
olin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan
virstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa
perässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.
Hiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän
jängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa
eteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä
kirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja
päästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi
kainaloita myöten pehmeään lumeen.
Päivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin
oli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta
tavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja
parissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät
vaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui
kirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme
katselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.
Jäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös
keloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean
tekoon.
Olin jo nakutellut vähäisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin
poikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen.
Eihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken
olin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen
kaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme
pikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli
kadonnut.
Kopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää
etsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.
Mukanamme oli kauha, sellainen "vesikuuppa", jolla tapasimme keittää
teetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen
kirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.
Suvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua
eskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä.
Lunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se
oli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta,
jota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois,
sikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista
olin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin
sitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa
puunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.
Kelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja
etsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä
käden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin,
jonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja
sieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen
kirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.
Kohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä.
Vaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla,
sillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua
ilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C.
korvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin
kuin pirtissä.
Huumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun
ja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia
matkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:
"Poijasta nousee höyry, Nousee höyry ja nousee höyry; Ja koskas se
saadaan se löyly Sumfati rallallei."
Löylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä
tikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.
Saajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan
kysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin
välitöntä toveruussuhdettamme.
Nuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi,
lepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia
kohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen
sokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää
nauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta. Kun
kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka koko
matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä — muistaen sokerin
suuren ravintoarvon — suunnilleen sorsanmunan kokoisen nokareen.
Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli kuin
itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme
loimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua:
"Ei tuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on
siksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua."
Tosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan
olimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta å 2 markkaa kilo, ja
olin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi
jyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin
kristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa,
kuten poronkoivetkin oli hoidettu.
Suostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys
repussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.
Nuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla
sokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme
päätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon. Mennäkseni
tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron, että Inarin
Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman sokeriosuuteni
loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli miltei koskematon.
Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran tätä keripukkia
vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin käsiarviolla pyytämäni
määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta eli siis saman määrän,
mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut. Kolmisensataa kilometriä
oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain tarkastaakseen, etten minä
elänyt tuhlaavasti.
* * * * *
Kun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas,
luulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin
erilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä
penikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä,
pohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka
hyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran
vaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on
pohjoistuulta kylmempi.
Kyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan
taakse ja kysyi, oliko meillä "liikettä", pyytäen toimittamaan
hänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä
hän "liikkeellä" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että "liike"
oli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin
perehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.
Ennen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa
isäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi
aika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme,
kysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:
"Ei ole muuta kuin lohta, jos se kelpaa?"
"Kyllä vain", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan
ateriaa.
Seurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli,
sillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään
vajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan.
Valtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille
kolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.
Kauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin
edesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan
kaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja
hirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan,
vaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut
tolkkua.
Näin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi
hyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme.
Luulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset
sanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni,
huuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin
ihmettelin taitoani.
Lopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja siitä
käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiotut hänelle ynnä vähäläntäiselle
eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla kuitenkin mielessäni
ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän mahalaukkunsa olivat
valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon painoisen lohen. Niin
myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta vaatimatonta filistealaista,
jotka tyytyivät kolmeen leipään ja kahteen kalaan, — jotka vielä
saattoivat olla turskia taikka särkiä. Kirjathan, niin paljon kuin
niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti vaikenevat saatujen kalojen
laadusta. Laatukysymys on taas minulle — ammattikalastajalle — varsin
tärkeä seikka noteerauksessa torilla.
Lappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet
lohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki
sitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria
valmis.
Hyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas
ukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.
Ja niin painuimme kaikki poronnahkojen väliin perhesänkyyn.
* * * * *
Inarin itärannalla — taisi olla Vuopioniemessä — eleli silloin kruunun
uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka luokse
poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.
Isäntä runsaasti minun mittaiseni — kolmen kyynärän pituinen ja
kämmenen levyinen —, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin
kolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta.
Kulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli
näet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa
ja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.
Meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme
saimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille
nurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin.
Isäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja
tiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko
varastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme
ilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen
isäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.
Tällä kertaa osui ennustuksemme kutakuinkin oikeaan.
"Niin, niin, huokasi isäntä, kunhan nyt vain meidän keisarimme
voittaisi."
"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain _meidän_ keisarimme
voittaisi."
* * * * *
Aikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin
pohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi,
väsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli
Kyynelvuonon autiokämppään. Tällaisia autiotupia on poroteiden varsille
rakennettu useampiakin väsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne,
kuten nytkin meille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata,
tulitikkuja, poronnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi,
ja pidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi
jotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä
ovelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi
havaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli
lieden juurella.
Tässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet
porot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian
lämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen
kodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille,
henkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta
maailmalta levähtää.
Mutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme
piankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet
kunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden
porontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.
Niinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen
räiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet
monilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen
tunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella,
siitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi,
kunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.
Perinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme
lähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon.
Näky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta
metsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä,
löytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi
monestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta
koska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia,
nakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat
ystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös
kiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.
Yön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä
Järvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä
tuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät
huoneeseen.
Talo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu
hyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.
Tarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti
rakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että
"kun minä rikastun, tulen naimaan täältä." Hän tosin jo Muteniassa
oli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta
arvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis
lausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen.
Myöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.
Kahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisivuonoon.
Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa
käsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme
vielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi
vaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.
Valtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta.
Olet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä,
edessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi
toisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan,
joka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä
hoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän
iäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden
syrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan
meren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä.
Tuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään
esinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita.
Matkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla
kuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi
laaksossa — kuin käden ulottuvilla — täydessä touhussa hääräävän
elämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara
vaihtavat omistajaansa.
Mutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen.
Talot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava
matkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset
noin sittiäisen kokoisia.
Tätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka
kohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi
eivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat
avaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta
saapuneen silmä on tottunut.
Järvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä
kortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa
mannaryynivelliä.
Jos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani
muistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa
vuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin
viikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen
varassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.
Minä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka
nimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin,
että syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja
näkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.
Aamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton
irtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat,
ja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme
hyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet
ruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin
Vesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.
Minä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista.
Elämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien
ja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit
oppirahat.
Tällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet
olisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen
pankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:
Haaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua
Suomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä
vaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa,
ja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta
ruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että
luulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja
huomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.
Ne pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin
perehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi
niitä harvoja paikkoja, josta saadaan "lotaa" eli villakuoretta,
turskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.
Vuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu
villakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä
pyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä
nuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä
ahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä.
Silloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla
ammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä
laatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa
turskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.
Matkamme päämäärä oli kuitenkin Wardö eli Wuoreija, josta paremmin kuin
Vesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä
välittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa
peräsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä.
Vinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat,
laivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta
matkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin
taas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina
ylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen
kahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne
tänne korkkimatolle.
Mutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä
Varangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko
etukeulan, — "taittoi", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset
ovenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko
keskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani
rasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen
vesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä
kun säästyi lattianpuhdistus.
Minkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei
ollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.