Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää",
aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista
kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei
loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi
eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa
päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.
Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu
Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen
luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin
puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia:
"Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli
miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat
matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua
tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin
reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla,
tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä,
että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa
hetkeä.
Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen
alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille
varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa
santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli
Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus.
Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme
pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan
liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan
paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan
mainittu.
Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa
päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä
iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan.
Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme
rasvatut, päätimme lähteä.
Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä
kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli
näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui
paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes
jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa
sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä
turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen
kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin,
ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä
en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän
kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan,
vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla
vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.
Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi
kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt
lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina
kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon
vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme
mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin.
Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. —
Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren
luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse
sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta.
Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin
ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei
saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."
Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä
eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla
oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa
lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren
toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi
ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni
pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme
aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen
kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli
ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan
hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka
jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä.
Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin
setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit
valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut
karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että
"kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas
oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin
lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa
varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.
Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat.
Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja
kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään
puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.
Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme.
Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen
sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin,
tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon,
että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.
Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin
nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä
tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt
jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun
olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät
sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa.
Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka
sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä
kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle
peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia
kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy,
mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin
pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten
tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello
seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.
Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä
palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle
laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia
siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani
kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni
verilihalle.
Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme
järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat
kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:
"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo
sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä
on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne,
ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja
-kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta
niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs
meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa
vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen,
missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan,
kunnes hän olisi syönyt.
Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain
erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota
tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä,
että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen
täyttä laukkaa Allun luo.
"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän,
nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.
Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti
varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista,
ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin
asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja
pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi
johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. —
Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa
kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset
mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen
molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.
Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan
yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä,
kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan
juuri sillan kohdalla.
Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa,
pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva
vahtisotilas huomasi meidät.
"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme
suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme,
sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet
haaskalla.
Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle,
hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon
kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi
siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä
tuntia.
Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman
aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä
aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi
kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun
tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän
viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen —
merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.
Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen
kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja
turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton
pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle,
samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein
passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta,
passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa
metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika
kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä
elinikää.
Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen
passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme
ruveta toimimaan.
Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut
tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.