Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli
näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki
tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman
kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti
kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta
Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat
samanarvoisia matkustajia.
Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä
talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa,
saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän
sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.
Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo
pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen,
nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen
slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa.
Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa,
säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli
puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi
hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.
Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni,
ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja
palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis
nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.
"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän
asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.
Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä
tulemme toimeen englanninkielellä.
"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"
Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen
seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki
kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta
nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella
diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla
on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten
tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.
Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä
käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin
äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen
ovien läpi.
"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi
pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen
hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. —
Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa
muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori
"pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä
kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.
"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette
saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein
reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja
hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.
Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän
lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.
Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka.
Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi
Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui
kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä
sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku
kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä
käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä
papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli
hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa
siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.
Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme,
sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien
puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä.
Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.
Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina
yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.
Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla
Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun
vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."
Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa
geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.
"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi
sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään
hyvästiksi.
Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.