Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän
sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään
suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota
vuoteesi ja ala kävellä.
Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä
Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen
saapua viipymättä hänen luokseen.
"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme,
sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.
Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla
tehtävämme.
"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa
nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat,
poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa
heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"
Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme
tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva
pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä
matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin
saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla
itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi
kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän
mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen
puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.
Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte
iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."
"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä
auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi
saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.
Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan
satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.
"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa
Kristianiassa huomen aamuna."
Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.
"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.
Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen
upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin
saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin,
aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista
heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi
asiantuntemuksella:
"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me'
kriget."
Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen
on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan
Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt
suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.
Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko
yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan.
Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa
ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä
pysähdyspaikkanaan Bergen.
Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.
"Seuratkaa", kuului vastaus.
Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää
tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä.
Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.
Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet,
ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta,
kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien
silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken
toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia.
Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti
levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn
vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään
jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen
nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien
aiheuttaman jyrinänkin.
Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti
olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain
yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei
kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei
tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä
on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa
ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri?
Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.
Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä
kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat
tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa.
Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko
päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.
Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.
Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa
odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista
merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä
laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin
mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme
heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut
tunturille.
Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian
perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme
olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme
hiljaa itseksemme).
"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"
"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa
oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."
"No, onnistuitteko?"
"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."
"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"
"Emme aivan niin paljoa."
"No kuinka paljon sitten, sanokaa."
"Neljä."
"Neljä?"
"Neljä."
"Donnervetter."
Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin
tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui
ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia
mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"
"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat
kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä
edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei
tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."
"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä
taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä
asutte."
Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä
päivällistämme.