Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme
kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin
pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään
pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella:
Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli
Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle
tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet
ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja
sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen
Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli
Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja
silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla
istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.
Kerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.
"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?" kysyi majuri.
"Kyllä uskallan, herra majuri."
"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n."
"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri."
"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen,
vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on
pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa
miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille
asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y
saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."
"Ymmärrän, herra majuri."
"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja
sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista
kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo,
että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua
työmiesten kanssa?"
"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri."
"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt
saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä
matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen
palaamistanne. Wiedérsehen."
Löimme kättä ja minä poistuin.
Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa
suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain
siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli
puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän,
että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin
perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan,
kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin
juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin
toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt.
Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen.
Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan
lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä.
Olin väsynyt ja nukahdin.
Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä
pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi
kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin
sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen
kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta
Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko.
Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut
keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä
uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki
muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman
sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut
pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien
mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen
vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.
Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su
virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet
moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka
kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä.
Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin
Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin
matka on senkin kämpän kautta kulkenut.
Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin,
ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä
muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita,
jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:
"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään
metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten
poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi
tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja
sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."
Eväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.
Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana
Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän
erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.
Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri
Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari
päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia
asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen:
Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan
haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia
niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin
arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos
arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.
Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli
värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi
meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui
Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.
Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan
vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin
tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi
silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään
Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin
tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja
niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän
Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan
Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa
viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei
saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit
olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman
kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut
ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela
antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.
Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi
meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti
haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen.
Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että
pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli,
koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita
tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä
Rovaniemellä."
Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista,
etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla,
värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen
tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä
Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä
meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä,
ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä
käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen
kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä
nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut
asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.
Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa
pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme
olimme tarinoineet, sanoi Leino:
"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä sotatemppuja."
Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki
kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta
vain en uskaltanut esittää.
"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi
jalkansa yläpuolelle päätään.
"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi
keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän
lensi istualleen niin, että huone jysähti.
"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään
notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman
esityksen.
Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella
ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa
Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja
öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään,
sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä.
Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla
riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon
aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.
Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä
tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan
ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat
miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä
tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli
levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen
saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät
Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.
Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä
tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli
hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun
kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä
spriitavaroita Suomeen.
"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne."
"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne."
"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi
näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka
pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.