SOTAOPINTOJA JATKETAAN.

Ankarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen,

kunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.

Pieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo

Berliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.

Leirille sentään veti mieli — tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä

sellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka

kertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme

siis hyvällä kannalla.

Niin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan

ensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä

tervehti se meitä tänä paluuiltanamme.

Sää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen.

Poppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon

orkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme

sotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta

korkeammalle.

Viettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa

kerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten

"da capo"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun

luonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä,

muuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli

tosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.

Samassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi

niiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli

mahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut "aufstehen", ja

muut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo

sängyssään paitasillaan ja alkoi:

"Vet ni pojkar, va ja drömde nyss?"

Sitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti

vahvasti mielikuvituksen höystämänä — minä en muuten usko, että sellaisia

unia voi katsellakaan, — kunnes koko Stube nauruun pakahtumaisillaan

sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku "dienstfähig" läksi noutamaan

pesukannulla kahvia.

Vastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä,

ja minä tunnettuna konemiehenä, — omistinhan parisen vuotta sitten

Fordinkin, — pääsin k.k. osastoon.

Muuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut

kommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa

ja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta

keskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä

kerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä

tuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni

yrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni.

Entiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä

ja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen

ympäri.

Tohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan

vaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani

Pikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä

pääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo

sattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan

jyrkästi viistoon.

Sovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella

sitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin

sitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa

Stube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.

* * * * *

Konekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen

kermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin,

joilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni

todenpitäväisyyttä.

Stubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa.

Taktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen

humaanisesti. Harjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli

pari hehtaarin suuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin

teimme uhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla

huudolla valtasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.

Tuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus

kasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin

suojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina

ohjesäännönmukaisen kuulovartion — Hauptmannin varalle.

Istuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme

tupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa

konekiväärinosista oppimansa läksyn:

"Das Maschinengewehr ist eine Waffe, die durch j.n.e."

Myöhemmin sai tämä lause toisen muodon, kuuluen:

"Das M. G. ist ein Af f e, der j.n.e."

Kaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten

ollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.

Kun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi

komppanianpäällikkö sanoilla: "Hören sie mal", ja sen jälkeen saimme

kuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.

Usein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme

kuulovartion huutoon: "Der Hauptmann kommt", ja silloin pöllysi taas

nummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.

Aamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei

minuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti

Hauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon

kohdalla.

"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka keho

on vasta viittä vaille yksitoista?" Komppanianpäällikkömme hätääntyi

aluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:

"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann:

tämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että

ne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen.

Kunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se

ottaa ajan takaisin."

"Gut, das glaube ich", sanoi Hauptmann ja ratsasti kasinolle.

* * * * *

Kun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet

ryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo

saksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan

hevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.

Nyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja

jalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta

prosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä

knallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi. Hevosten hoito toi myös

viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin viisi tuntia päivässä.

Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä tarkastettiin, ja

päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa ratsastusta.

Joka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka

konekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, — paria Streberiä

lukuunottamatta, — en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin

viettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä

kasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.

Päiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme

huutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle.

Vänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.

Olisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin

pannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät

kantiinin kassalaatikkoon.

Tallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen

tupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään:

"Alle zu hause", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin

halusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.

Saksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden

komppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut

sairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset

ranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain

kulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden.

Niinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen

nimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.

Burschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys,

jota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä

nähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman

päässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan,

paitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään

vaahtoavan ratsunsa huostaamme.

Eräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla

tienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus

Hungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia

kuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta

hävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin

pilveen.

Tietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua,

sillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka,

arvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi

oli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä

siis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin

olleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina

karjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.

Odottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti

tahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: "surutonta hetkeä en muistakaan".

Vänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa

saksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme

hevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä

uskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä

keskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään

kääntämättä saattoivat sitä kuunnella.

Luonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi

kasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin

kivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: "Tür aufmachen!"

Sekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi

komppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.

"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen

silloin tarkastamaan!"

"Käskystä herra yliluutnantti!"

Hevonen oli tosiaan sikamaisesti pidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen

etujalan kenkä poissa.

Annoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin

kuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.

Täsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin

jumalattomasti tallinovelle.

"Machen Sie die Tür auf!" kuului komppanianpäällikkömme tuttu ääni.

Puomi nostettiin, ja vinkuen lensivät taas ovenpuoliskot auki.

"Wo haben Sie das Pferd?"

Vänä talutti Jennyä pihalle, minä kolusin lyhtyä nipottaen jälessä.

Koeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset,

kunnes kuulimme tuomiomme:

"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon. —

Tässä on teille."

Suureen kouraani lykkäsi pullon konjakkia ja poistui.

Oli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan

päivän käyttää lepoon tai muuten "gemütlich". Vänän kanssa vietimme

seuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.

* * * * *

Vaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti

ottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta

selvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani

matkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle

Bahiaan tai Rio'on.

Kuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme

tuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka

seikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta

kalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti. Suomalaisen maha

vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä antanut, keksi

jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.

Hevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen

ruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän

tallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös

maissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä.

Otimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja

pureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.

Kerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme,

seisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu

täynnä maissia.

Hän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen

sisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä.

Lemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä

parantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä

permannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko

määrän maissia.

"Onko teillä niin nälkä, että täytyy syödä hevosenruokaa?"

"Nälkä, kovin nälkä on, herra yliluutnantti."

Lemke meni suoraa päätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on

annettava kaksinkertaiset päivällisannokset.

Tämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu

huomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki

useita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin

vatsoin kalusimme vain kovia jyviä Sillä aikaa, kun Sairio pehkuilla

huokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.

Kun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen

myöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton

humoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille

hauskuudeksi.

Kerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti

sai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista

upseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan

laihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti

tehtyyn kysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella

äänellä vatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn.

Luutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään,

otti asian leikillisesti. "Jos voimistelet vähän aikaa, saat

ryypyn." Sairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni

suojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti

ja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:

"Jetzt beginnen wir mit Turnén!"

"Hände hoch! Fersen hebt! Rumpfrollen!"

Komensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin

ilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen

haisunäätää.

Saksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja

luutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat

totisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli

seurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.

"Lopeta, lopeta", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. "Ota,

ota, mene, mene; ulos!"

"Hyvää tavaraa niillä tuntui olevankin", sanoi Sairio ulostultuaan.

Kämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus.

Desinfisioimista ei tarvittu.

* * * * *

Kerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta

hän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä.

Jollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa,

koska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan

odoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas

talvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies

entisellään.

Kerronpa tapauksen siltäkin ajalta.

Kesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen

komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.

En tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan

hän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä

komppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua.

Äkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.

Kun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului

tavanmukainen tervehdys:

"Guten morgen Kompanie!"

Me kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen

taso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin

naismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivi jääkäri

hyvinkin vastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit

aamuisin vastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:

"Guten Morgen Jäger", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän

vastatervehdyksen: "Guten Morgen Herr — — —", ja titteli tietysti arvon

mukaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz nähtävästi

pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut tervehtiä jääkärejä

heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi tikkusuorana seisovalle

komppanialle:

"Guten Morgen Leute."

Koko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia

jääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute

sanan ottaa.

Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen.

Sitten kuului Sairion rämähtävä ääni:

"Guten Morgen Gorilla."

En tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme

oli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin

katsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut

fasaadiani Rützin naamaan, — enkä turvallisuussyistä muutakaan

ruumistani.

Sairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme

ja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon

punertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille

varattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti "blau". Minä

olisin kutsunut sitä kredliiniksi.

Tarkastus alkoi ja Rütz komensi:

"Eturivi kolme askelta eteenpäin."

Kaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä

seisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu,

saappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa,

ettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.

Rützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin

nykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään

luentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä.

Heikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti

lausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä

esiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin

kotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa

tavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.

Sairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz,

tarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi

hän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä

suomeksi:

"Mitäs se sanoi?"

* * * * *

Kuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen

ja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme

seuraavastakin:

Konekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti

tehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja

senvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään

sanoilla: "Guten Morgen Schützen".

Eräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella

ollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain:

"Morgen Schütz(en)."

"Morgen Rütz", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta

putosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan

miesten aamiaiseksi. — Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian

muonitusmestarina.

* * * * *

Mutta palatkaamme takaisin Lockstedtiin.

Syyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä,

joka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin

tietopuoliseenkin kehitykseen nähden.

Harjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian

rintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja

sikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat

ihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa,

kertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme,

että komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka

paljon.

Niinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen

majuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle.

Hän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja

perusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä

tallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.

Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on

tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että

tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt

housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät

auttaneet. Leirille saimme jäädä.

Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa

lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta

kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen

tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin,

elleivät sitäkin titteliä ota pois.

Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme

lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin

suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.

Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa

tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan

paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen

värväystarkoituksessa.

Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet

pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten

Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi

miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä

iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät,

vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani

riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien

vaan matkustaa.

Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa.

Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat

pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he

uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa

ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn

kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä,

karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta

kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä

haittaatte."

Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta.

Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän

Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.

Gadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen

karjaisi:

"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja."

Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle.

Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."

Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä

miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja

laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt

pelotella miehiämme.

* * * * *

Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin

otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat

saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat

kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä.

Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa

iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.

Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään

voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän

yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa

ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti

klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat

melkoisesti tasoittuneet.

Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään

siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta

saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja

aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin

viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli

lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:

"Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan

lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:

"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua."

Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä,

asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa

työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta.

Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan

nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä

nopeasti kuin oli tullutkin.

Herrana ja heittiönä · 第 10 / 30 题