Ankarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen,
kunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.
Pieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo
Berliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.
Leirille sentään veti mieli — tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä
sellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka
kertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme
siis hyvällä kannalla.
Niin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan
ensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä
tervehti se meitä tänä paluuiltanamme.
Sää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen.
Poppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon
orkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme
sotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta
korkeammalle.
Viettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa
kerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten
"da capo"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun
luonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä,
muuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli
tosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.
Samassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi
niiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli
mahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut "aufstehen", ja
muut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo
sängyssään paitasillaan ja alkoi:
"Vet ni pojkar, va ja drömde nyss?"
Sitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti
vahvasti mielikuvituksen höystämänä — minä en muuten usko, että sellaisia
unia voi katsellakaan, — kunnes koko Stube nauruun pakahtumaisillaan
sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku "dienstfähig" läksi noutamaan
pesukannulla kahvia.
Vastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä,
ja minä tunnettuna konemiehenä, — omistinhan parisen vuotta sitten
Fordinkin, — pääsin k.k. osastoon.
Muuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut
kommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa
ja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta
keskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä
kerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä
tuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni
yrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni.
Entiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä
ja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen
ympäri.
Tohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan
vaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani
Pikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä
pääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo
sattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan
jyrkästi viistoon.
Sovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella
sitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin
sitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa
Stube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.
* * * * *
Konekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen
kermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin,
joilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni
todenpitäväisyyttä.
Stubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa.
Taktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen
humaanisesti. Harjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli
pari hehtaarin suuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin
teimme uhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla
huudolla valtasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.
Tuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus
kasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin
suojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina
ohjesäännönmukaisen kuulovartion — Hauptmannin varalle.
Istuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme
tupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa
konekiväärinosista oppimansa läksyn:
"Das Maschinengewehr ist eine Waffe, die durch j.n.e."
Myöhemmin sai tämä lause toisen muodon, kuuluen:
"Das M. G. ist ein Af f e, der j.n.e."
Kaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten
ollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.
Kun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi
komppanianpäällikkö sanoilla: "Hören sie mal", ja sen jälkeen saimme
kuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.
Usein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme
kuulovartion huutoon: "Der Hauptmann kommt", ja silloin pöllysi taas
nummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.
Aamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei
minuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti
Hauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon
kohdalla.
"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka keho
on vasta viittä vaille yksitoista?" Komppanianpäällikkömme hätääntyi
aluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:
"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann:
tämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että
ne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen.
Kunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se
ottaa ajan takaisin."
"Gut, das glaube ich", sanoi Hauptmann ja ratsasti kasinolle.
* * * * *
Kun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet
ryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo
saksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan
hevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.
Nyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja
jalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta
prosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä
knallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi. Hevosten hoito toi myös
viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin viisi tuntia päivässä.
Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä tarkastettiin, ja
päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa ratsastusta.
Joka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka
konekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, — paria Streberiä
lukuunottamatta, — en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin
viettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä
kasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.
Päiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme
huutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle.
Vänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.
Olisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin
pannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät
kantiinin kassalaatikkoon.
Tallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen
tupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään:
"Alle zu hause", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin
halusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.
Saksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden
komppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut
sairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset
ranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain
kulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden.
Niinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen
nimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.
Burschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys,
jota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä
nähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman
päässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan,
paitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään
vaahtoavan ratsunsa huostaamme.
Eräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla
tienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus
Hungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia
kuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta
hävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin
pilveen.
Tietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua,
sillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka,
arvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi
oli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä
siis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin
olleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina
karjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.
Odottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti
tahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: "surutonta hetkeä en muistakaan".
Vänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa
saksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme
hevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä
uskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä
keskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään
kääntämättä saattoivat sitä kuunnella.
Luonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi
kasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin
kivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: "Tür aufmachen!"
Sekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi
komppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.
"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen
silloin tarkastamaan!"
"Käskystä herra yliluutnantti!"
Hevonen oli tosiaan sikamaisesti pidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen
etujalan kenkä poissa.
Annoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin
kuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.
Täsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin
jumalattomasti tallinovelle.
"Machen Sie die Tür auf!" kuului komppanianpäällikkömme tuttu ääni.
Puomi nostettiin, ja vinkuen lensivät taas ovenpuoliskot auki.
"Wo haben Sie das Pferd?"
Vänä talutti Jennyä pihalle, minä kolusin lyhtyä nipottaen jälessä.
Koeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset,
kunnes kuulimme tuomiomme:
"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon. —
Tässä on teille."
Suureen kouraani lykkäsi pullon konjakkia ja poistui.
Oli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan
päivän käyttää lepoon tai muuten "gemütlich". Vänän kanssa vietimme
seuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.
* * * * *
Vaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti
ottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta
selvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani
matkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle
Bahiaan tai Rio'on.
Kuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme
tuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka
seikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta
kalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti. Suomalaisen maha
vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä antanut, keksi
jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.
Hevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen
ruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän
tallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös
maissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä.
Otimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja
pureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.
Kerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme,
seisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu
täynnä maissia.
Hän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen
sisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä.
Lemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä
parantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä
permannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko
määrän maissia.
"Onko teillä niin nälkä, että täytyy syödä hevosenruokaa?"
"Nälkä, kovin nälkä on, herra yliluutnantti."
Lemke meni suoraa päätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on
annettava kaksinkertaiset päivällisannokset.
Tämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu
huomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki
useita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin
vatsoin kalusimme vain kovia jyviä Sillä aikaa, kun Sairio pehkuilla
huokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.
Kun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen
myöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton
humoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille
hauskuudeksi.
Kerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti
sai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista
upseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan
laihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti
tehtyyn kysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella
äänellä vatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn.
Luutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään,
otti asian leikillisesti. "Jos voimistelet vähän aikaa, saat
ryypyn." Sairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni
suojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti
ja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:
"Jetzt beginnen wir mit Turnén!"
"Hände hoch! Fersen hebt! Rumpfrollen!"
Komensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin
ilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen
haisunäätää.
Saksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja
luutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat
totisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli
seurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.
"Lopeta, lopeta", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. "Ota,
ota, mene, mene; ulos!"
"Hyvää tavaraa niillä tuntui olevankin", sanoi Sairio ulostultuaan.
Kämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus.
Desinfisioimista ei tarvittu.
* * * * *
Kerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta
hän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä.
Jollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa,
koska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan
odoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas
talvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies
entisellään.
Kerronpa tapauksen siltäkin ajalta.
Kesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen
komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.
En tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan
hän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä
komppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua.
Äkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.
Kun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului
tavanmukainen tervehdys:
"Guten morgen Kompanie!"
Me kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen
taso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin
naismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivi jääkäri
hyvinkin vastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit
aamuisin vastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:
"Guten Morgen Jäger", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän
vastatervehdyksen: "Guten Morgen Herr — — —", ja titteli tietysti arvon
mukaan.
Eräänä sunnuntaiaamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz nähtävästi
pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut tervehtiä jääkärejä
heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi tikkusuorana seisovalle
komppanialle:
"Guten Morgen Leute."
Koko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia
jääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute
sanan ottaa.
Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen.
Sitten kuului Sairion rämähtävä ääni:
"Guten Morgen Gorilla."
En tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme
oli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin
katsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut
fasaadiani Rützin naamaan, — enkä turvallisuussyistä muutakaan
ruumistani.
Sairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme
ja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon
punertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille
varattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti "blau". Minä
olisin kutsunut sitä kredliiniksi.
Tarkastus alkoi ja Rütz komensi:
"Eturivi kolme askelta eteenpäin."
Kaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä
seisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu,
saappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa,
ettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.
Rützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin
nykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään
luentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä.
Heikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti
lausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä
esiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin
kotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa
tavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.
Sairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz,
tarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi
hän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä
suomeksi:
"Mitäs se sanoi?"
* * * * *
Kuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen
ja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme
seuraavastakin:
Konekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti
tehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja
senvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään
sanoilla: "Guten Morgen Schützen".
Eräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella
ollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain:
"Morgen Schütz(en)."
"Morgen Rütz", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta
putosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan
miesten aamiaiseksi. — Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian
muonitusmestarina.
* * * * *
Mutta palatkaamme takaisin Lockstedtiin.
Syyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä,
joka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin
tietopuoliseenkin kehitykseen nähden.
Harjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian
rintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja
sikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat
ihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa,
kertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme,
että komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka
paljon.
Niinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen
majuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle.
Hän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja
perusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä
tallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.
Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on
tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että
tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt
housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät
auttaneet. Leirille saimme jäädä.
Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa
lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta
kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen
tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin,
elleivät sitäkin titteliä ota pois.
Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme
lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin
suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.
Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa
tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan
paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen
värväystarkoituksessa.
Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet
pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten
Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi
miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä
iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät,
vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani
riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien
vaan matkustaa.
Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa.
Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat
pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he
uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa
ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn
kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä,
karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta
kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä
haittaatte."
Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta.
Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän
Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.
Gadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen
karjaisi:
"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja."
Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle.
Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."
Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä
miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja
laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt
pelotella miehiämme.
* * * * *
Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin
otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat
saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat
kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä.
Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa
iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.
Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään
voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän
yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa
ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti
klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat
melkoisesti tasoittuneet.
Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään
siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta
saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja
aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin
viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli
lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:
"Annappa vielä vinkerporillinen."
Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan
lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:
"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua."
Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä,
asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa
työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta.
Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan
nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."
Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin.