Tukholmaan saavuttuamme kuulimme, etteivät asiat vielä olleetkaan
lopullisesti selvinneet, vaan saisimme yhä jatkaa odotustamme.
Ratkaisevan päätöksen piti kuitenkin tulla aivan lähipäivinä.
Sinne oli silloin jo kerääntynyt melkoinen joukko meikäläisiä,
niinhyvin lomalle saapuneita kuin alokkaiksi pyrkijöitä. Useita
tapaamiani lomallaolijoita en myöhemmin enää koskaan tavannut leirillä.
Heiltä oli nähtävästi sisu loppunut tykkänään, ja aikansa Tukholmassa
rähjättyään painuivat kuka minnekin. Jo pikaisestikin muistellen
vilahtaa mielessäni kymmenkunnan entistä pfadfinderiä, jotka livistivät
tiehensä ja jättivät kesken alkamansa työn. Itsepähän häpeänsä
tuntenevat.
Siellä tapasin myös erään jo gruppenführeriksi ylennetyn tupatoverini,
L:n, jolla nähdäkseni olisi ollut suuretkin edellytykset sotilasuralla.
Hän oli jostain syystä suutahtanut koko pfadfinderijoukkoon, jonka
vuoksi pyysi lomaa Tukholmassa käydäkseen. Sieltä suoristaan painui
Englantiin ja otti pestin armeijaan. Kolmisen viikkoa äkseerattuaan
karkasi espanjalaisella laivalla Välimerelle ja sieltä Sweitsiin.
Miehen myöhäisempiä vaiheita en tunne. — Tehköön koira kunniansa hänen
kohdallaan.
Huokeitten hintojensa takia valitsimme Tukholmassa asunnoksemme
kaatumaisillaan olevan hotelli Frankfurtin Skeppsbrolla. Toivon, että
se nyttemmin on jo kaatunut. Eihän siellä juuri muut hirvinneet asua
kuin meikäläiset, mutta kun kahdenhengen huoneen sai puolellatoista
kruunulla vuorokaudessa ja alakerran usvaisen pimeässä ruokasalissa
melkoisen aterian 75 äyrillä, kelpasi se meille hyvin kortteeriksi.
Kokonainen ryhmä meitä sinne kertyikin, puolet pfadfindereitä, toinen
puoli alokkaita. Päivisin annoimme alokkaille opastusta jalossa
sotataidossa.
Vaikka kohtelu hotelliväen puolelta oli kutakuinkin moitteetonta,
sattui kuitenkin kerran isännän ja erään lomallaolijan välillä
vallan vähäpätöisestä asiasta riita. Se ei päättynyt suureen ja
äänekkääseen sanatulvaan, kuten berliiniläisten ajurien jokapäiväiset
ja katuelämälle niin kauniin leiman antavat riidat, vaan tässä isäntä
rohkein ottein kävi miehemme takinrinnuksiin aikoen ilmeisellä
mielihalulla heittää hänet ulos.
Teko oli kuitenkin liian uskallettu, ja seuraavassa hetkessä tunsi
isäntä periskoopeissaan kivääriotteissa kovettuneiden nyrkkien
ominaisuuksia vaipuen nopeammin kuin tavallinen henkilöhissi neljännen
kerroksen portaita alas.
Alokas Hakkila, joka aikaisemmin oli Suomessa toiminut
rikosasiainkomissaariona, nuhteli vakavasti asianomaista pfadfinderiä
ja sanoi, että tästähän tulee nyt aivan mahdottomia, vaan sai
näyttämötaiteellisella kädenhuiskauksella annetun ylimielisen
vastauksen:
"Ol' vait', kyll' minä ain' näiss' hotelliloiss' klareeraan. Jos ei muu
auta, niin tyrkkään koko tään rötöksen nurin."
Kumma kyllä, ei isäntä turvautunut esivallan apuun. Saapui
iltahämärissä huoneeseemme lauhkeana kuin kotieläin ja kysyi, millä
tavoin voisi poistaa silmiinsä ilmestyneet mustat renkaat.
Muuan pfadfinderi, joka ei tiennyt aamullisesta tapauksesta mitään,
kysyi puolestaan, onko isännällä tapana valvoa myöhään iltaisin
ja selitti yövalvomisen vahingollisuutta varsinkin pimeämmissä
kaupunginosissa.
Itse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin
kokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että "huomenna muuttuu
väri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina
tiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa
haihtua, tulee terveen ihon loiste — mikäli sitä isännällä on — esille.
Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon." Talon puolesta
tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin villakoriin. Emme
kuitenkaan malttaneet olla lausumatta halveksumistamme osoitetun
töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme muuttavamme toiseen hotelliin,
ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi korvata erehdyksensä ja alentaa
vuokria 25 äyrillä huonetta kohti. Kotvan keskusteltuamme hyväksyimme
yksimielisesti tehdyn ehdotuksen, ja senjälkeen minäkin, Hasselströmin
kanssa yhdessä asuen, maksoin toisen kerroksen parhaimmasta huoneesta
vain kruunun ja neljänneksen vuorokaudessa.
Sattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken.
Kerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja
Hakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja
saimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme
ja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja
kaikenlaatuisiin tippoihin.
Kerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän
ruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön
kuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön
juttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen
säde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti
toimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen
sotaharjoituksen.
Birgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran
koivuhalkoja kulkijain haitaksi.
Pidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti
painostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa
koivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen
hyväksi, otimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman
kreivi Hamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin
hänen asunnolleen. Vastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet
porttiholviin tai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät,
vaan aselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.
Suuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa
lauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan
kansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta
hockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat
"Porilaisten marssi", "Här är gudagott" y.m. kunnes alemman kerroksen
asukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi
pitäisi hiukan pienempää ääntä.
"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain
lyönyt hiljalleen", vastasi isäntämme.
"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'", kuului ääni, ja puhelin
lyötiin lukkoon.
Meistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan
kun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme,
poistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme
tietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti
komensi: "Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar." Mälarin
rantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.
Kaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli
nähtävästi tuttu viranomaisille.
Muulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja
ystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan
suhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen
kolleegansa.
Lomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka
oli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta.
Silloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme
vain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja
pääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä
iltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä
kovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla
oli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta
kehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta
vaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa
hotelliin.
Ajatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi
puhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä
suinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä
odottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen,
kuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen
kilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut
hänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.
H:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi
kaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset,
joissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa,
koko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.
Ei ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä,
Suomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai
Kristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.
Tanskanmaalle hän sitten kiiruusti painuikin.
Tapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki
luokseni ja imelästi hymyillen kysyi: "Kommer du ihåg — — —?" Tarkoitti
niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain rumaa, vaan
kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin vain: "En minä
muista yhtikäs mitään", ja poistuin.
* * * * *
Kotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia
tilanteita. — Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana
odotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä
majasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen
veljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.
Aamulla varhain, M: n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa
huonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta
ryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka
sisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun
saksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää
tavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.
Hetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan,
mielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta
sotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo
seuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin,
mutta uutta passia ei liennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi
asianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.
Pohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin
ivallisessa äänikerrassa — hän oli nimittäin kanttori ja siinä
ominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja — ilmoitti, että "jos
heti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin."
Tuntien uhkauksen voiman vastasi M:
"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä
iltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä
meillä on tusinoittain."
Keskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa
oli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs
käytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.
Lausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia
lauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen
soittamaan uruilla surumarssia ryssille.
* * * * *
Avustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori
Hellbergiltä, — alias Gummerus — riitti vain vajavaisesti
ruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee
katkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme
avustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin
pelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä
olimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.
Kun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu
eteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin
tavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien
kyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä
suuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.
Läheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti
puettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona
seisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin
"fan"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin
nimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:
"Minuako täällä niin kaivataan, vai mikä on hätänä?"
"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton
puolukkatynnyri valuu hukkaan."
Kolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta
maistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyvällä söin niitä kapan
verran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu,
ja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien
joukossa.
Koko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan.
Joko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se
kuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja
ravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.
Viikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara
siirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta
siitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin
raastuvanoikeuteen, — tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin
tietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää.
Kun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on
vähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin
lahtihuone.