Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet
suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva
sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen
lähemmäksi kotimaatamme.
Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen
maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin
oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat
mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä
historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:
"Sotamiehen täytyy aina odottaa."
Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä
suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:
"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa.
Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi
vuonna 1915 tai 1920."
Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin
olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis
tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona
asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei
ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden
kuluttua vai vuonna 1920.
Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista,
päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme
kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois
koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:
"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että
"onkos sisu jo painunut housuihin."
"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä
kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää
kotipuolenkin asiat kuntoon."
"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja
tervetuloa takaisin."
Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme,
kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä
musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.
Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän
ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää
siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja
kansatieteellisiin tutkimuksiin.
Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten
ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta
käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana
liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta
kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen
ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä
kahdellakymmenellä markalla.
Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi
turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme
oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia
minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä
mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on
hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän,
minkälainen se oikea morsian on!"
Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään
kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.
* * * * *
En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin
turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä
amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa
saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin
tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten
"thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla
näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja
"Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta,
Charlottenburgista tai Wannsee'stä.
Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle
rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut
valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole
vielä koskaan uskottu haltuuni.
Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen
varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut
viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:
"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich."
Valituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni
periaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle
ja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman
toivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman
pilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki
Amerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut
täyttää tätä pyyntöä.
Molemminpuolinen pettymys oli ilmeinen.
Rauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja — tässähän olen nyt
lupaukseni täyttänyt.
* * * * *
Huhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat
passeihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka
laivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa
Rügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen
määräystään.
Hotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen
vedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin
torpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan
kolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus
kuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin,
uteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.
Iltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana
eivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme
Trelleborgiin.
Viikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa
järjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori
Gummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli
kuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen
koko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön
virkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin
toistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa.
Gummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli,
että kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.
Mielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan
elämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten
tohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.
Muistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia
Kristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika,
oli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja
Jens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet
soutukilpailuissa Helsingissä.
Arvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja
päätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen
rajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo
häämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani
jossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli
paremmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä
on paljon konekirjoittajia.
En tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei
Norjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi.
Vuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman
läheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia, ja
siellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.
Vasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin
keskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi.
Uudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama
kuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.
Erikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa
näimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin
laitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme
mekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä
kertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia
juttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme
niin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet
maksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.
Näihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä
Kristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun
jälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen
niskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut
turvautumaan erinimisten kylttien suojaan.
Karl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa
varoitettiin: "Älä sylje katukäytävälle."
En aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta,
katukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa,
joten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta
myöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut.
Norjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa
tai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.
Tupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti
kiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä
voimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.
Jos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania
mitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua
sieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä
keskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, — ettei tarvitsisi tehdä
sen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja
housuihin tarpeet.
Tutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja,
havaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei
matkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65
äyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme
ja lohdutuksenamme.
Alakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme
virkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä
äyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea
koirilta rauhassa.
Matkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme
kadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen
seurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän järjissään
toivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen
kuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa
hyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.
Jälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat
muistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan,
joka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.
"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät
englantilaisen syntyperäni?" kysyi hän.
"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän
silmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta,
emmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi
kohtaan."
"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki
englantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette
saksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin hyväksenne."
"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes
tikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään
tehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia
tai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla
engelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. — No, ei sitten
muuta, fare well."
"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua
etemmäksi. — Tarvitsetteko rahaa?"
"Kiitos, emme; sitä on meillä kylliksi." (15 äyriä.)
Käännyimme jo palataksemme kaupunkiin, kun hän huusi jälkeemme:
"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin
mielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme
siitä?"
"Sopii meille mainiosti." Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; — ei
niitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo
pjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin
kohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.
Kun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat
niukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin
ja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin — olin niin hermostunut,
etten muista enää kerrostakaan — ja pyysimme tavata nuorempaa herra
Skjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini
sekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni
huomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän
kohteliaista kumarruksista.
Heti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi
keskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme
ynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän
myös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui
Skjerve junior.
Ellei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai
lähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset
mustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen
tavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme —
samoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme — oli siksi herkullinen,
etten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni
hankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän
lisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita,
ostereita sekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine,
kuhunkin laatuun soveltuvine viineineen. Moniaita päiviä vierähti
taas, ja auliin isäntämme järjestämissä tilaisuuksissa tutustuimme
yhä lähemmin Kristianiaan ja sen ympäristöön. Teimme hiihtomatkoja
Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme tarkastamassa ylioppilaskunnan
soutuklubin in- ja utriggarit ja paahtavina huhtikuun päivinä
soutelimme puolialastomina utriggarilla Kristianian vuonoa pitkin,
poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa erään intialaisen tohtorin
esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun ylioppilastanssiaisiin.
Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten Suvesta ja menin
tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.
Aamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja
kuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:
"Ei meittiä nyt juuri voisi kutsua kuin huononpuoleisen epäjumalan
kuvaksi."
Hartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa
eripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin
edustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan
kun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei
Suvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli
katua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. — Luulen muuten
Suven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan — maatessaan
matolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että "saat lukea vaikka
tuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois
näitten nuorien sisäpuolelta."
Kahdeksan kolausta hän muistaakseni laski saaneensa yläpäähänsä.
Viihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta
tarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme.
Ulosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä
hommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia
liikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.
Tuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä
kaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut
Suomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni
Løvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.
Toukokuisena aamuna kävelimme sitten hänen luokseen työnhakuun.
Esitin itseni, ammattini ja asiani.
"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä
teidänlaisellenne miehelle", oli vastaus esitykseeni.
"Eikö ole halonhakkuuta?" kysyin.
"Mitä, tekö halonhakkureiksi?"
"Kyllä vainen, jos Norjassa vielä halkoja poltetaan."
"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani
Øienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä
lähden itse mukaan. — Milloin voitte lähteä?"
"Vaikka heti."
"Lähdemme siis huomenaamuna Bergenin junalla. Tapaamme asemalla."
* * * * *
Muistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa,
vertaan sitä aina mielessäni "Kristiina Lauritsantyttären" maisemiin,
vaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan
tunnelmaa.
Meille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä
tunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin
kirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo
hiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä
peitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet
suksetkin matkaamme.
Ensimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä
kuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta
puoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5
kruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.
Luovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon
jälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta
työpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein
lyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä
tukinvieritykseen, oli tarjottu "ylöspanijan" virka minulle tervetullut.
Suvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli
kuin itsekseen:
"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen?
Kunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä
vesihommiin."
Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka hampaattomaksi,
minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä "määräämisvallasta"
ja "luulee olevansa jotain." Rauhassa sitten sentään keräsimme
kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.
Asunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan.
Kolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika.
Vaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia
Folketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen
herätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului
kimeä laulunsa:
"It's a long way to Tippariiriii — — ——", ja jatkui sitä koko
riisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.
Mies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään
kallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa,
tanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti
meidät: "— — — long way to Tippariiriii — — ——".
Vakavasti sanoin hänelle, ettei sinne niinkään pitkälti ole, jos
tällaista menoa jatkat yökaudet, vaan ei hän ottanut sanoistani vaarin.
— Miten lienee miesparan käynyt! — —
Tukinuitto alkoi täydellä voimalla, ja aamusta iltaan jylisivät jyrkät
ahteet tukkien vieriessä vuolaaseen virtaan. Lämpimän toukokuunauringon
paahtaessa sulivat tunturien valkovaipat ja ylämaiden järvien rantajäät
valuttaen kohisten talvelliset kahleensa Hakedalin 15 metrin korkuiseen
äkkijyrkkään putoukseen.
Vaikka norjalainen onkin kuin luotu merimieheksi, en heidän joukossaan
sentään tavannut suomalaisen veroista pölkyllätanssijaa. Kapeat ja
vuolaat joet eivät anna siihen tarvittavaa tottumusta. Minäkin, joka
harjoitustöissämme Parkanossa upposin keskimäärin 15 kertaa päivässä,
löin laudalta uittosakimme miehet.
Toukokuun loppupuolella saapui kaksi valtionmetsien edustajaa katsomaan
vastavalmistunutta tukkiränniä ylimmillä tuntureilla. Metsänhoitaja
Kildal kehoitti meitäkin mukaan retkelle, se kun varmasti tarjoisi
kiintoisia nähtävyyksiä.
Kahdella autolla tulimme jokivartta seuraavaa maantietä pitkin
Harestuen-nimiselle järvelle, josta alkoi jalkapolku aina yhä ylöspäin.
Järven rannalla poikkesimme huvilanmalliseen metsänvartijan asuntoon.
Minulta kysyttiin, minkälaisia Suomen valtionmetsien metsänvartijani
asunnot ovat, ja täytyi häpeäkseni tunnustaa, etteivät ne juuri näin
hienoja ole. Niissä on pirtti ja kamari; edellisessä hallitsevat
russakat, jälkimmäisessä luteet.
"Eihän meilläkään toki kaikkialla tällaista ole", sanoi kysyjä ja
kertoi jutun eräästä englantilaisesta, joka oli tullut ampumaan metsoja
soitimelta. (Norjassa on metsojen ampuminen keväällä sallittu). Kun hän
palasi matkaltaan ja kysyttiin, montako hän oli ampunut, vastasi hän:
"Minä olen vanginnut —— ——" sitten selattiin sanakirjaa, "—— — viisi
kirppua."
Sitten he halusivat tietää, kuinka suuria viljelyslohkoja yleensä
kuuluu Suomen valtionmetsänhoitajien virkataloihin, mutta minä näin
jotain mielenkiintoista pihamaalla ja poistuin sinne. Enhän ilennyt
tunnustaa, että valtio, jonka metsät antavat noin 80 % koko maan
viennistä, ei jaksa rakentaa kaikille metsiensä hoitajille edes
virkataloja, vaan saavat useimmat asua kuin renkipojat, ja monasti on
sellainenkin asunto tiukassa; tiesinhän sen omasta kokemuksestani. —
Mitäs tämän jälkeen voidaan enää puhua viljelyspalstoista.
Nousimme siitä tunturille. Matkalla oli ensin parin kilometrin nousu,
sitten järvi, taas nousu ja järvi ja ylimpänä vielä järvi. Ylimmällä
järvellä vallitsi arktinen ilmasto, ja puolimetrisellä jäällä ajettiin
hevosilla tukkeja koskenniskaan, tukkirännin alkupäähän, jossa
vedenpinta jo pyöräytteli silmiään.
Valtava oli katsella tämä 850 metrin pituinen tukkiränni. Paikoin kulki
se puittenlatvojen tasalla, paikoin hipoi taas maata aina rotkojen ja
nousujen mukaan. Huikean kyydin siinä tukit saivat, ja sydäntä kutkutti
tunne kehoittaen hyppäämään pölkyn selkään ja laskemaan sileän mäen.
Möljän selkä oli sentään turvallisempi.
Metsänhoitaja Kildal oli nähtävästi puhunut puolestani vieraillemme,
metsähallituksen herroille, koskapa toinen heistä illalla yläverannalla
kahvia juodessamme ilman valmistavia keskusteluja ilmoitti, että
saisin paikan valtion metsissä, Trondjemin läänissä toimitettavissa
metsänarvioimistöissä. Onneksi vaiko onnettomuudeksi olimme kuitenkin
aamulla saaneet Tukholmasta kirjeen, jossa Gummerus kertoi pääsyn
leirille olevan taas vapaan, joten voisimme palata milloin vain. Ellei
sitä kirjettä olisi saapunut, hoitelisin kenties vieläkin Norjan
kruununmetsiä.
Kovasti piru kuiskutteli korvaani, että "jää tänne, jää tänne", vaan
minähän taas en jäänytkään. Kiitin tarjouksesta ja minua kohtaan
osoitetusta huomaavaisuudesta maanpakolaisena, mutta koska tehtävämme
vaativat meitä toisaanne, en ikäväkseni voinut ottaa tarjottua paikkaa
vastaan, kun viikon lopulla jo oli aikomuksemme matkustaa.
Vaikka emme sanallakaan olleet kosketelleet matkamme tarkoitusta ja
päämäärää, vaistosivat he nähtävästi jotain sinnepäin, sillä keskustelu
liikkui pääasiallisesti Saksan asioissa. Erikoisesti huolestutti heitä
saksalaisen metsänhoitajakunnan kohtalo, josta jo siihen — toukokuuhun
1915 — mennessä oli rintamalla kaatunut noin 45 %. Saksassa olivat
kaikki metsänhoitajat jääkäriupseereita joutuen siis uhatuimmille
rintamaosille, ja siitä johtuivat nämä suuret tappiot. — Meillä täällä
Suomessa ovat asiat vähän toisin. Jokainen, joka on käynyt esimerkiksi
Räävelissä, pitää itseään jääkäriupseerina, ja metsänhoitajat ovat dipl
—. No, olkoon sanomatta.
Puoliyön korvissa kehoittivat harjoitustöitään suorittavat
metsänhoidonkandidaatit Jakobsen ja Meyer lähtemään mukaansa tunturille
metson soitimelle. Kävelimme keskijärvelle saakka, mutta kun minulla
ei ollut puukkoa pitempää tappoasetta, en viitsinyt lähteä tuntureita
rämpimään, vaan jäin nukkumaan kosken lähellä olevaan latoon, jonka
oven edustalla roihusi tukkilaisten nuotio.
Lienenkö nukkunut tunnin verran, kun jo heräsin kovaan hälinään.
Senverran sain puoliunissani selville, että läheiseen koskeen on
syntynyt suuri ruuhka, joka voidaan purkaa vain räjäyttämällä. Siihen
tarvittava dynamiitti oli säilytettynä ladossa, vaan nyt ei sitä
löydetty mistään.
Olin nähnyt tarpeekseni tukkiruuhkia, joten käänsin kylkeä ja nukuin
uudelleen, kunnes joku alkoi nykiä pehmeätä päänalustani huutaen:
"Täällähän se on. Tämä peijakas on ottanut dynamiitin tyynykseen."
En viitsinyt ilman tyynyäkään nukkua ja läksin katsomaan pamausta. Kun
Jakobsen ja Meyer samalla saapuivat tuloksettomalta metsästykseltään,
laskeuduimme Harestuenin metsänvartija-asunnolle pehmeämmille vuoteille.
Kolme päivää sen jälkeen olimme Suven kanssa matkalla Tukholmaan.
Hakedalin kaunis laakso ja siellä kohtaamamme ihmiset eivät sentään
noin vain jääneet mielestämme. Vielä unissanikin junavaunussa olin
kuulevinani huonetoverimme kimeän:
"It's a long wejjjj to Tipparii-riii — — —"