Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne
saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä
"helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella;
kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää
samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.
Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin
hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja
silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua
arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes
kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty,
vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.
Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena
joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja
luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin
tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.
Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja
marssimme kasarmille.
Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden
mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava
toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.
Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on
ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan
samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni.
Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat
esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi
jo kuin tavaravaunussa.
Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin
kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin
rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi.
Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri
avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.
Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole
varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla
ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa
toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu
käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on
tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa
ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se
kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä
saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti
toimia.
Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat
pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin
klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut
partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri
tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille
pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten
sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan
hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä
sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:
"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä
ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään,
mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."
Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme
— eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja
jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:
"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko
tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta
sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole
vallan kuulumatonta?"
"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta
miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa
p-pausseilla ja loput lukutuvassa."
"Hm, — eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa."
* * * * *
Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin
pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme"
oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti
kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen
pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin
voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista
uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen
iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista
kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän
aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin
hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä
palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa.
Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.
Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan
sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava
reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla.
Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.
Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n
viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin
kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa
ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään
tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän
suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo
taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa,
kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia.
Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin
asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja
ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin
puolestaan työtä.
Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa.
Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni
hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva
henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.
Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä
monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli
käsiään ja sanoi:
"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin
olisimme jo voittaneet tämän sodan."
Röyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.
Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann
ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä
jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten,
milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der
Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta.
Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja
komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.
Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta.
Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon
vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!
Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista
vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina
ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei
enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli
sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa
"antreteniin".
Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun
vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta
"hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin
läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta
hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa
Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.
Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin.
Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian
pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut
sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en
muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o
16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja
päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti
toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin
lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin
nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi
ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi
kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari
kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin.
— Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin
jo siihen kehoitti.
Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella
hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen
kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.
Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen
kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas
koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena,
muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön
kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas
toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —
Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan,
joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran
komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann
Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla
äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin
olevan saunamatkalla.
* * * * *
Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa
meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän
kestävän retkeilyn Hampuriin.
Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden,
raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että
kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot.
Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka
jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä
pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle,
tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi
parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk.
rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen
meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin
nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa
paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin
maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää
hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.
Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas
ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies,
luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle
hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla
millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai
kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen
sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja
sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun
julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon,
siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella.
Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista
kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka
mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin
hanskat olivat.
Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista".
Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en
ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä
tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden
jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän
lentäjään läheisemmin.
Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten
varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme
jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla
sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille.
Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.
Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa,
jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä
päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat
"dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme
kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin
osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin
vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä
houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi
minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat
akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja
aikakin kului hupaisammin.
Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut
viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian
kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen
sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä,
marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet
koko lentonäytöstä.
Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian
oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle
antanut muistutusta.
Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä
voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että
"pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."
Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen
sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan
muutakin urheilua.
Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät
urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa,
kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä
muutakin.
Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään
innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut
parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian
n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan
kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en
terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme
ottelun.
Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki
komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"
En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista
tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä
Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." —
Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle
äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.
Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat
asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme
jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita,
olisi tietysti hävinnyt.
Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu
uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin
ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. —
Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.
* * * * *
Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä
muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri
ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin
olivat katselijoina.
Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa
avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan
päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä
uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen,
lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja
läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin
ammuin, jotta piippu höyrysi.
Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen
jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli
vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään
piittaamatta vihamiehistä.
Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen
koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.
"Ammu sinä peevelin Meurmanni."
"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään",
vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.
Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin
nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa
järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa,
vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen
varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä
saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.
Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti
kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja
kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta,
oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta
hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.
Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin
toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä
ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.