Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.
Valju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden
vaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat,
kun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran
juurella. Oli pakkasta siinä 35º C, puut paukahtelivat metsässä, ja
huurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä
vain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten
tukollisen havuja nokkaansa.
Olin silloin — vuonna 1915 — määrätty hoitamaan Jongunjoen
hoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa
tukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan
kupeella.
Lunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä,
joten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme
hiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai
vähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi
korvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman
jäähdytellä höyryäviä ohimoita.
Näinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. — Kun
äkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti
tähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan
tavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan
puun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän
pimentoihin.
Niin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä
sopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi
antaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka
väriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan
varjoon.
Tällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa,
vaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle.
— Niin kauan kuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä
sauhuja, ei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän
tyhjyyden, silloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta
hetkeä voisi pidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja,
tarjotaan vosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista
pientä hommaa riittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin
täten tienataan lyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.
Kivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana
Muurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei
suon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle
olisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.
Se läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita
hevosmieheksi.
Ken ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla saloilla,
ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen ilmestys
sikäläisessä asukkaassa — vaikkapa vain satunnaisestikin sielläeläjässä
— herättää.
Katsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka
luokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran
isännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa
lupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että "hollirekihän sillä
onkin."
Kaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei
kulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon
kulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. "Kuka kumma saattoi — — —?"
Reki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon
alla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle
tielle.
Mies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään
meitä kohti.
Yltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni
mies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin
vankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.
Antti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti
poikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.
En heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan
esiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan
järvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä
saapua sinne jahdille.
Antti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan
ja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi
minulle paperin:
"Sähkösanoma herra vosmestarille!"
Vai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! — Jopa täytyy olla
tärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut
koko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa
tai määräystä. — Vaikka eihän tämä "viran puolesta" voinut
ollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten
Metsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:
"Ensi tilassa", merkitsee kolme kuukautta, "viipymättä" on yhtäkuin
yksi kuukausi, ja "aivan heti" on noin kaksi viikkoa.
Saattoiko tiedonanto koskea siis "sitä" asiaa, josta jo syksyllä
valmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun
aikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?
"Mistä sait tämän?" kysyin Antilta.
"Ylivosmestari Bränder käski tuomaan."
Avasin paperin, — lähtöpaikka Helsinki — ja luin:
"Saavu heti, Wili."
— On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen
äkkisysäyksen tultua, — kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka
aamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta
keittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi
kutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa
tarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli
valmistettu.
Niinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys,
nykyisyys että tulevaisuus Ajatuksissani myllersivät käsitteet
sellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset,
sukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu
oli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet
sentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran
jättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti
aivojani. — Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä
tehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita
ja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.
Mutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana
kavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet
tarkkailivat kasvonilmeitäni. —
Ei sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani
virkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä
muutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan.
Muuten vain tuntui niin oudolta.—
"Minkäs teet, niin tee pikemmin", muistui mieleeni ja komensin miehet
kortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja
vielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.
"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari
palajaa", sanoivat.
"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi
sentään, että on selvät tilit."
Iltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat
kaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita
käsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista
vakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: "Leikit anteeksi".
Pakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. — Nythän sitä
jouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin. Ensimmäinen tunne oli
sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan hengessäni astunut Rubiconin
yli, ja arpa oli heitetty.
Yötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni
käytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli
saatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen
yksityisasiakin selvitettävänä.
Kun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle
Lieksaan, olivat "käytännölliset" toimenpiteet jo teoreettisesti
selvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan
aamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella
tilannetta.
Jo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena
kuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä
kuului se näin:
"Saavu heti. Hei sun —. Eläköön Sulo. — Wili, Oikki, Wäiski, Keppari,
Arvo."
Täysi tosi oli siis tekeillä. — Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen,
13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.
Kun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun
pyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman
"yksityisasioiden järjestelyä varten", kuten tavanomainen sanamuoto
kuului.
Joensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne
oli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen
kunniaksi.
Minä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä
peitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut
peitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten
puute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä
poliisimestarin "daamina", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta
kuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli
yhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.
Turistin "tantalle", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen,
lausun myös tämän ohessa tunnustukseni "daamille" tarjotuista
kaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.
Vesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki,
astuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät
ihmisetkin. — Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat
entiset tavat. — Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu
kämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen
poliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: "Minulla on oikeus ampua teidät
vaikka tähän paikkaan".
Heti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen
isänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli
kuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni
matkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin
saanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta
minäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin
näkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.
Sain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin
rauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme "periaatteessa"
yhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian "käytännöllistä"
puolta. — Olihan minulla vielä provinsseista saapuneena — tuliaisetkin
pitämättä — — —.
Tämä seikka kaipaa parisen sanaa selvitykseksi:
Tapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme
jonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat
tosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia
pääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän
tupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme
kiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.
Nyt olin tuonut paketin "dunajevan" palturitupakkaa ja kaksi arkkia
sätkäpaperia.
Kutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani
tarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.
Ilta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan
vuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. — Jäljestäpäin
kuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut
"tunaskille", ja minun huoneeni lähes kuukauden.
Ostrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella
tarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.
Jotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin
pyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä
Metsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä
iltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten
matkani päämäärästä.
Seuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen
"Heikki-Maisterin" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös
virallinen kuin ainakin keisarin ritari — hänet oli muistaakseni
edellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan
jäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös
ylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.
Asiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska
ylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:
"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja aikoo matkustaa Afrikkaan?"
"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja
sieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on."
"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja haluaisi kai saada eron jo tänään?"
"Juu, kyllä ottaisin sen niin pian kuin mahdollista."
"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä
paperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. — Onnea
vain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä."
Harvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti
kuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin
vapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli
järjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt
leimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.
Heikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen
iltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.
Näistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään
yksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani
hänet komennusmatkallani. — Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen
asuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa.
Mies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi
sydämensä minulle näin sanoen:
"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia
miten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi."
"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa
tehneeni."
"Katsos, kertovat, — sitä on nyt niin vaikea sanoa, — että sinä olisit
vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua nyt
haetaan poliisivoimalla."
"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta
hoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten
tiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää,
missä kunnossa kassa oli lähtiessäni."
"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan
uskonutkaan noihin juoruilun."
Nyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat
hienoksi kunnioitukseksi.
Mutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa
olin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa
pääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita,
jotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä
odotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani
tunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä
maailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni
nostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon — kuten Mussoliini
nyt myöhemmin on tehnyt —, ja huutaa korkealla äänellä: "Morituri te
salutant", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.
Väiski — tohtori V. Linden — oli ottanut suorittaakseen erinäisiä
värväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle.
(Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit
laahasivat hänet Shpalernajaan.)
Syvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen
määräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman
viinilasin ääressä.
Koska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei
lasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos
sellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme
ajurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.
Kolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean
tuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä
osakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran
silmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:
"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus,
ajattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi
kanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?"
"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja
kansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka", vastasin
hänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: "Eiköhän
sinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?"
Kävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin,
nähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan
kievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä
suuhunsa.
Surku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä
selvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman
aikojaan.
Vaan minähän tein matkaa. Oikin "perhesuhteet" eivät olleet vielä
selvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.
Sumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen
luokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin
elämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin
kyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin
jonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan
santarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme,
joten sieti olla varovainen.
Riihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen.
Heti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua
varsin tungettelevasti.
Hän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa.
Sitten tuli se välttämätön kysymys: "Minne olette matkalla?" Kun
minulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti,
että "Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun."
"No, sittenhän meillä onkin sama matka", tuli vastaukseksi.
Tunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että
tiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti
keskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.
"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin
luulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin
Hernösandiin."
Nyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä
mieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon.
Kysyin sentään vielä:
"Kuinka voitte sellaista otaksua?"
"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät
tuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo."
Nyt haihtuivat epäilykseni.
Siirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa,
lyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon.
Hän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo
kerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.
Saatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei
vaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen
ja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.
Tampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän
kävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei
olisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen
nuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin
immyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.
Ennen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi
Heiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.
Varovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta
toisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme
passeinemme.
En malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin
siellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän
myönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta
niin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui
mielipide melko neutraaliseksi. "Kyllä te sieltä vielä häntä koipien
välissä palaatte", lausui hän loppupontenaan.
Mies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja
passintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista
Karungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan
puukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.
Siihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin
saavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut
tavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.
Tottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju
käymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat
saivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei
vain virastosta palautettu.
Asemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti
meidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa
passiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan
selvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi.
Sihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka
puolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä,
selvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa. Ainakin puoli
tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes lopulta odotukseen
kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta passitoimistoa. Hän
johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn kaksiosaiseen vaunuun, jonka
atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa kansallisuuden. Toisesta osastosta
kuului mahtava sinfonia, josta ei käsittääkseni puuttunut muuta kuin
rummut ja tykit.
Melko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän
sanamme "virastoon". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi
— taisi olla vaikka upseeri —; punakka oli naamaltaan ja melko hyvällä
tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain elein ja
liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon minäkin otin
kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin
innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.
Rantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla
joelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: "Onnea matkalle", johon
toivotukseen äänekkäästi yhdyimme.
* * * * *
Tukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin
Karungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun.
Tunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin
sai vapaamman sävyn.
Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa
nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut
riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla
ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin
myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista
lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin
kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla
mukaan koekaniineiksi.
Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme
saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa
kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja
etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan
mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen
mies astui ristittäväksi.
Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään
kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet.
Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene.
Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen
vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi
omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo
poliittisistakin syistä.
Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut
lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker".
Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin
Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan
attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen
niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä
"Der Pecka".
Heti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.