Juro Herra luopuu vapaudestaan.
Seuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan
Zerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta,
jossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja
kädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine
oikoili repaleisen kirjan lehtiä.
Äkkiä katsahti Bernardine ylös työstään.
— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet
jo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin
välitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?
— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut
kysymyksiin.
— Kerropas minulle siitä, — virkkoi Bernardine.
— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa
ennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.
— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten
hän siirtyi lähemmäksi setää.
— Oletko sinä rakastanut, Zerviah setä? Onko sinua rakastettu?
— Kyllä, tietysti, — vastasi hän lempeästi.
— Ethän sitten naurakaan minulle, jos tyhjennän sinulle sydämeni?
Vastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten
rohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi
rakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään
rakastanut.
Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla
tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle
kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään
tunsi.
Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah
läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.
Juro Herra seisoi myömäpöydän ääressä.
— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En
ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.
Bernardine nojasi pöydän yli.
— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron
Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin
viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.
— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on
kuollut.
— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti
vapaa ole.
Hän ei vastannut, vaan laskeutui tuolille.
— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?
— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. —
Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen.
Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti
oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!
— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra
äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?
— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. —
Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta,
että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat
päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin
huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.
— Muutamat eivät sitä huomaa milloinkaan, - sanoi Juro Herra.
— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin
alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni
kuin ansaitsenkaan.
— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne
elämää uudestaan?
— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt.
Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä
toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä
herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.
— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon
niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää
samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku
korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.
— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin
arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.
— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi
Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.
— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine.
— Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä
seuralaista itselleni.
— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra.
— Tekisi mieli nähdä sitä.
— Jos tahdotte. Kun se on valmis, lähetän sen teille Petershofiin.
— Minä en mene enää Petershofiin. Miksikä menisinkään sinne nyt?
— Samasta syystä kuin kahdeksan vuotta sitten, — vastasi Bernardine.
— Minä menin sinne äitini tähden.
— Ja nyt menette minun tähteni, — sanoi Bernardine mietittyänsä.
Juro Herra katsahti häneen.
— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö
todellakin siitä, miten minun käy?
Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi
suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.
— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella.
— Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä
välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa
yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme
omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole
milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä
riippuu heidän kohtalonsa.
Juro Herra oli ääneti.
— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. —
Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan
voi menettää teitä.
Hänen äänensä vavahti, mutta hän jatkoi miehuullisesti:
— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä
elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla
Herralla on parempi osa näyteltävänä.
Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa
huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään
niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta.
Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi
kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei
mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen
ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti
silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.
— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin
tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.
Hän kumartui pöydän yli ja puristi Bernardinen kättä.
— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa
tahtoisin vielä sanoa teille.
Seuraavassa tuokiossa oli hän poissa.
Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän
teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja
tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä
ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää
Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän
aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.
— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole
saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.
Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten
yrttitarhaansa hoitaisi.
Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in
tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut
pahasti.
— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. —
Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!
Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui
hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:
— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä
huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt...
Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten
ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren
muistossa.
Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen
jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:
— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi
rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja...
Bernardine kuoli.