Epäonni ja Menestys. Prologi.
Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa
Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli
voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja
tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä
hyvin ja ansainneensa kunniansa.
Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut
kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä
kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen
pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.
Harmaahapsinen vanhus tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän
nimeänsä.
- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja
näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.
Vanhus pudisti päätänsä.
— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat
usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me
Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys.
Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä
meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista
kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja
hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota
tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme
häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te
ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat
suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän
mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa
ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina
aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.
Sitten hän kääntyi Epäonneen.
— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee
tiennyt sen.
— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä
kädestä ja sanoi:
— Käy kanssani nyt, Menestys; minä saatan sinut vastaanotto-huoneesen.
Silloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli
Menestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili,
kuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin
hymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo
oli tullut takaisin, palasivat voimatkin.
— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta,
harmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?
— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on
paraillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.
Ja uuden nimen saanut astui vastaanotto-huoneesen.
Mutta Valtias sanoi:
— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean
nimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja
jälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.
Ja hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto
Valtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.