Bernardine aloittaa kirjaansa.
Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine
tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia,
peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen,
peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut
vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus
menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä
arvotonta.
Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän
kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra
sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut
mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella
olisi hänelle sanomista?
Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää
huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän;
ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin
pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia
entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä
lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.
— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä
vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.
Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta
tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi
koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.
Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos
pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä
kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.