Kirjoista pyyhitään pölyä.
Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut
Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä
antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen
ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut
liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien
Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta.
Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta,
ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen,
yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä
Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia
vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme,
sitä vähemmin saamme.
Malvinan, hänen vaimonsa, kuoltua sanoivat ihmiset:
— Hänen tulee ikävä.
Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia
ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.
Kun Bernardine ensi kertaa sairastui, sanoivat ihmiset:
— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla
tavallaan.
Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia.
Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon
ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä
sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä
haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli
hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?
Siinä kaikki.
Tylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää
mennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se
oli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.
— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.
Kun Bernardine oli lähtenyt, sanoivat ihmiset;
— Hän on niin yksin. Mutta ei siltä näyttänyt.
Kerran he kysyivät häneltä, mutta hän sanoi:
— Onhan minulla Gibbon.
Kun tyttö oli palannut, sanoivat ihmiset;
— Nyt hänen tulee hyvä mieli,
Mutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta
hänessä.
Hän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt
aikoo tehdä.
— Aion pyyhkiä pölyä kirjoista, — vastasi Bernardine.
— Tarpeen se onkin, — virkkoi setä.
— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää
sinusta huolta.
— Jaha, — jupisi setä.
Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei
ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli
setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään
puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan
puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin
aikoi pitää huolta sedästään.
Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi,
visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän
katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään
oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta
Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli
oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten
luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään
kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut
vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.
— Minä panen liikkeen parempaan kuntoon, — ajatteli hän.
Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan,
puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä
se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa
kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole
aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta
työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa
omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen
tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.
Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän
möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä
elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa
Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin
kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun
siihen.
Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata
seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain
muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta
huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana
ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja
pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin
naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän
haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.
— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut
sairaana, eikö niin?
Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla
sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut
hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi
ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän
ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt
kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja
astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.
Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli
tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko
hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.
Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet
häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.
— Hän on oppinut yhtä ja toista, — puhuivat he keskenään.
Nämä eivät olleet kirjaopin käyneitä. Nämä _tunsivat_.
Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan
miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin
hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen,
sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin
helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan
ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten
heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt
vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden,
joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi
Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet.
Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän
paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään
ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä
aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä
suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä
mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä
välinpitämätön.
— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi
ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?
Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli,
kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt.
Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä
tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.
Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei
Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli
Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen
kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.
— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo
lienee nälkä.
Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine
oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja
katseli hänen toimiansa.
— Onpa sinusta koko apu, — sanoi hän.
Muutta hän ei sanonut, mutta Bernardine punastui mielihyvästä.
— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, —
sanoi hän lempeästi.
Setä ei oikein käsittänyt häntä. Kiireesti palasi hän Gibboninsa luokse.
Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan
aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine
ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin
lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta
eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat,
Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin
tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.
— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, —
ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.
Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen:
työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä
vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän
kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan
hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin,
joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli
siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.
Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn
Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa
siellä oli ollut.
— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan,
vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.
Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän
luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.
Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta
eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa
jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen
eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden
ostamisen.
Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa,
astui katua alas ja toi yhden numeron _Daily News'ia_.
— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, —
mutta kelvanneeko tämä?
Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro
Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.
Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.
Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?
Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen
silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.
Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat
Bernardinen korvissa:
— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin
oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten...