Rakkauskirje.
Kaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään
ole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.
Juro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in
Anatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja
kuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja
kirjoitti kuin seuraa:
_Toveri hyvä, pieni leikkikumppani!_
En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt
pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin
sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että
sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä
tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en
tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään
ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys
ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin
konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä,
vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.
Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa
kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta
tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt
elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää
teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään
elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan
voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun
on määrä kuihtua pois.
Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä.
En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin
olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon
tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu
hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun
kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman
kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin
minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta
nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla
rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni.
Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä,
että se _oli_ minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille
ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu,
se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin
tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi
kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne,
että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.
Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin
kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt
ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa
elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt
minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on.
Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun
pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein
ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni,
ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä;
teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan
hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan
sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta,
vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen
lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että
minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen
ihmisten täytyy tehdä.
Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on
tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän
paranemistanne? _Sen tein minä_. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä
palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut
kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän
pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä
tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne
tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että
asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta
mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin,
että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette
olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä
te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät
tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.
Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä.
Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka
paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut
tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä
en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne
eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni
minua kohtaan.
Että paadutitte... mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että...
Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon
Teille, mitä minä luulen... Niin monta puhettanne on kätkettynä
sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi
milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni
sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta
ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka
Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään
Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen
samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas!
Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka
usein olisin sen saattanut sanoa Teille!
En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on
Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille
sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi
rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä
uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.
Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma
ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen
antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää
sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu,
niin Teitä, armas.
Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän
olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut,
mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin
myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut,
ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni
kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun
täytyy puhua.
Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä
milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman
täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi.
Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas!
Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en
saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista?
En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on
rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku
itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja
teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka
teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne
löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!
Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän
elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos
luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian
löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä
yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa
voi.
Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin
näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin
unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen.
Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.
Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin
lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä.
Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.
Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois;
siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän...
Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt... en, en
saata...
Juro Herra lakkasi kirjoittamasta, ja kynä kirposi pöydälle.
Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt
sydämensä Juro Herra.
Sitten otti hän juuri kirjoittamansa kirjeen ja repi sen palasiksi.
Toinen osa.