Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.
Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille.
Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni
siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen,
muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran
hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin
yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi
harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa.
Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama
muitten kansain jättöväelle.
Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä
laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset
huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin
siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja
yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin.
Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka
kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton
Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat
iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut
täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.
Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen
ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen
markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa
kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle.
Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte
Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa
madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi,
ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja
oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli
siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta;
ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä
huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki
kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin
täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan
yhtyneet.
Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja
shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata
ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä
hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia
frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat
Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta
kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää
iltaa.
Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä
Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan
puolella kahvia juomassa.
— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän.
— Min'en saata sitä käsittää.
— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää
kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te
väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään
näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän
välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille
muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties,
että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään,
kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän
ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme
me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät
sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta
jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta
loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä
ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset
saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen
oppii, sitä parempi on.
— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?
— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.
— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.
— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro
Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt
se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken
vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta
nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä
olisikaan.
— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta
enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani
minäkään.
— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra,
surullisesti myhähtäen.
He astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.
— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.
— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.
— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan
luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti
uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko
enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten
kielellä: resignationiin.
— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen
keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? —
kysyi Bernardine.
— Jotain sinne päin, — vastasi Juro Herra tylyyn tapaansa.
Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet
hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta
silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat
haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen
tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä
vailla?
Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin
keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra
puolusti heitä.
Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine
sydämensä Juroa Herraa vastaan.
— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun
helpompi lähteä.
Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo
pieni, kova sydän suli kerrassaan.
Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he
vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja
Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen
kirjakauppa Stone Street'in varrella.
— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. —
Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.
— Toivoakseni tapaatte hänet terveenä, — sanoi Bernardine.
Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut
siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon
Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.
Hän sanoi jäähyväiset Bernardinelle portaitten päässä.
Ensi kertaa antoivat he kättä toisillensa.
— Hyvästi, — sanoi Juro Herra lempeästi. - Onnea matkalle.
— Hyvästi.
Juro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin
sanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat
sydämeensä.
Tuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari
yksin oli saattamassa häntä asemalle.