Entisille laidunmaille.
Mrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä
ja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä
arvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken
aikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen,
pieneen Petershofin kalmistoon.
— Hänen on niin kolkko olla siellä, — sanoi hän lääkärille.
— Kolkommaksi sinä hänen osansa täällä teit — ajatteli lääkäri.
Mutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia
hautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.
Ja niin he laskivat hänet lepäämään kolkkoon kalmistoon.
Bernardine meni hautajaisiin, vaikka Juro Herra kovin kieltelikin.
- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa
sen sijaan minun kanssani maalle.
Bernardine pudisti päätään.
— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en
saata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.
Juro Herra kohautti olkapäitään ja meni huoneesensa.
Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen
lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa
hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa
pyysikin. Bernardine kieltäytyi.
— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani
alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.
— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä
maksan teille sievän palkan.
Bernardine oli taipumaton.
— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä
tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun
kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että
teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten
kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras
on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme
erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla
teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?
Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti
ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan,
kuiskasi:
— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta
jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä,
kirjoitatteko minulle silloin?
Bernardine lupasi.
Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin.
Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt
hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon
Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni
Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan
vastaan."
Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani
sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.
Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä,
että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän
aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta.
Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja
kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä
vastattiin.
— Ei minua nyt saa häiritä, — sanoi hän. -Kuka se on?
— Enhän minä voi huutaa teille, — vastasi Bernardine.
Juro Herra avasi pimeän huoneen oven.
— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään
Bernardinen, lisäsi hän:
— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia
tarpeen.
— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle
hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä
yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?
Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän
tuli ulos kameroineen.
— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan
noitten maalaisten valokuvat mukaan.
Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä
erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa
maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen
maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä
hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään
sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi
oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta
lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut
olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan
synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet
niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja
kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että
kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.
Matkatoverit olivat ääneti. Kerran vaan Juro Herra virkkoi:
— Minä pelkään, että negatiivini pilaantuivat.
— Johan te sen kerran sanoitte, — huomautti Bernardine.
— No sitten sanon sen uudestaan, — vastasi toinen tuikeaan tapaansa.
Seurasi pitkällinen äänettömyys.
— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan
lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla
lumen sulamisen aikana.
— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä
ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan.
Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin
olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien
säästöjeni lisäksi.
— Oletteko pulassa? — kysäisi Juro Herra melkein arasti.
— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. —
Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.
— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, —
virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut
reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.
— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä
puolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja
kenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla
politillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.
— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. —
Taivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan
kasvatetuista naisista.
— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti
Bernardine terävästi.
— Suuri kiitos! — vastasi toinen. — Olen heitä tarpeekseni kohdannut.
— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein
sydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka
osaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin
ulkopuolella?
— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla
mielellä.
Bernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina
tuli kiihkoihinsa.
— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta
tunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla,
jotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään
nainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta
sitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on
säännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.
— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin
hyvin tuon asian?
— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli
himmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu,
joka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei
osannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta
hän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa
muistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle
oikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä
ylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme
on taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa
tai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta
kirjatoukka, ja...
— Yhäkö niitä hyviä avuja vielä piisaa? - keskeytti Juro Herra.
— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka
pitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon
Herraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on,
tuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle
taistelun voittanut.
Tähän hän pysähtyi ja virkkoi sitten:
— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille
tällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen
laajentamisesta?
— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan
ollut syrjässä?
— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi
syrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole
niitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.
— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta
lopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä
oppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?
Bernardine naurahti.
— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän,
lisäten sitten: — jos teissä sitä on.
Tähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli
levinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva
Steinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja
kuiskasi hänen korvaansa:
— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.
Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita,
jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina
parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille
Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden
kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan
taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki
riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä
hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.
— 140 —
— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt
kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!
Ja sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.
Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei
ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä
kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.
— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!
Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin
hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.
Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka
tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän
kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.
Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat
ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa,
mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään
katselemasta kuvia.
— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin
pääsemme aterialle.
Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken
Katarinan kanssa.
— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa
ja on rakastettu.
— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.
— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.
— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.
— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. —
Mutta _minä_ käsitän.
Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli,
kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja
mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan
murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut
tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain
vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli
toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.
Mutta nyt?
Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä
mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin
sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja _aux
fines herbes_ olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut
vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa
tamineissaan!
Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika
suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi
rouva Steinhart makeasti:
— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te
maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä
Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos
kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr
Allitsen?
— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon,
— virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita
asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.
Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten
loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:
— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi
tiedon saatte.
Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä
kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen
koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei
huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.
Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin
silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin
hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan
hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen
oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.
Mutta nyt?
He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen
ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin
Bernardinen puoleen.
_Ja nyt hän oli kadottava hänet!_
Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli
hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi
Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:
— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen
ylistyspuheesen oppineista naisista!
— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi
hän, koettaen olla iloinen.
Mutta iloinen hän ei ollut.
— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, —
sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?
— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr.
Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette
kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden
välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?
— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?
— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten
miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.
— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut
meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta,
opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille
intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja
tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja,
on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä
maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat
meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan?
Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.
— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.
— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra;
— ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen
puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa
hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat
he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin
entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja
miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle
omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka
se oppii laajenemaan?
— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme?
— sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta
nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä
sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä
on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo
sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole
mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän
levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen
tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä
kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on
kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on
olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat.
Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme
paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko
me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele
kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä
nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista
kysymystä ei voi _milloinkaan_ lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi
mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut
paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella
siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme,
ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen.
Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme,
me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan
sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta
saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on
siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta
rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.
— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, —
sanoi Juro Herra.
— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette
työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.
Toinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.
Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi
vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.
— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia,
ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä
täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten
keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.
— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.
— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, —
mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte,
että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia.
Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on
enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta
minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei
olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin
ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin
kiitollinen ja...
Hän pysähtyi äkkiä.
Kyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä
hetkeksi Juron Herran käsivarrelle.
— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun,
mutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos
keltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin
vähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin
ajattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin
käännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut
minuun, olen minä teihinkin.
Myhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita
myhäyksiä.
— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän
tyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.
Muutaman minutin perästä he saapuivat Petershofiin.