Joka ei sisällä mitään.
— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen
eräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole
valokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.
— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine
närkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.
— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. —
Ensinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä
olen sanonut teille monta kertaa.
— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä
suhteessa vireillä.
— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta,
josta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se
näyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän
todellisuudessa ainakaan näytä siltä.
— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi
Bernardine kovin suutuksissaan.
Bernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa,
joita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi
mestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut
mitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei
ollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.
— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene
paras todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen
tämä on todellakin pantava ensi sijaan.
Toinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin
tehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten
ainainen turvakeino.
Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan
konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata
mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki
kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon
syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden
kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin
vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.
— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten.
Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.
— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa,
rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan
pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän
päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan.
Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti
sitten lampun.
Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti
häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä
uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten
jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen
liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.
Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli
ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten
itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö
yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän
vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki
vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän
kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö
harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.
Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän
seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.
— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä
tein tyhmästi.
— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä
minä tein tyhmästi.
— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro
Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.
Sanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.
Tämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä,
heidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi
eilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla
tein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan
ole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan
teille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.
— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen
itselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun
vastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun
valokuviani vastaan.
— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut
kahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta
yleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.
Kumpikin rupesi nauramaan, ja hyvät oli välit jälleen.
— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro
Herra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä
kirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja
paljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No
niin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te
kirjoitatte.
Bernardine pudisteli päätänsä.
— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt
hiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.
— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas.
Tehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä
keskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää
sivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä,
niin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee
sillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella
viisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos
teillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä
voisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla
teille hyötyä.
— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi
Bernardine.
— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin,
että teille olisi niistä etua.
— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi
Bernardine.
Samassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen,
nyökkäsi hänelle kankeasti.
— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert
Allitsen.
Bernardine kertoi hänelle viime käynnistään Reffoldeilla.
— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan
luonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä
oli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan
sanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä
niistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan
minulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa,
mutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.
— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta
tuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.
— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä
ensinkään sekaantua niihin?
— Harrastaa ei ole sama kuin sekaantua, -vastasi Bernardine nopeasti.
— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen
tarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla
hyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.
— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka
puoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun
muista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni.
Hänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.
Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra
ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?
— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun
loppu.
— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän
tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?
Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän
ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme
päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi
olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen
puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä
aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä
heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät
pyhimyksiksi.
Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä
siirsi tuolinsa pöytään.
— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua
auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä
tarvita.
Heidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:
— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa
keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa
palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.
— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme
onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin,
vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen
vaisto.
— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä
kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi
vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän,
mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin
pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.
He pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu
kuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.
— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine.
— Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen
professorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä
lupasin Wärlille.
Juro Herra myhähti pahan-ilkisesti.
— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi
hän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi
nopeasti:
— Jos tarvitsette lisää levyjä, niin voitte saada minulta.
Mennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein
Müllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli
antanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta.
Fräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa,
mutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin
joltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.
— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto
doktorilta.
— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne
kuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?
— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi.
Minä ei ole kärsi se herra.
Samassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis
kukkavihko kädessä.
— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa
painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut
Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti
heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen
noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.
Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen
lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli
varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.
— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein,
— virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän
huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.
— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.
— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.
— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti
Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?
— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä
tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää
kuolla. Säikähdättekös tekin?
— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen
ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole
kuollut.
— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. —
Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei
sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni
niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.
Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä
vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei
hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka
häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat;
turhaan hänen omat harkintansa.
Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä
ne olivat hänelle?
Kuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?
Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän
kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana
ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin
yksityisten ihmisten kärsimyksiä.
Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma
sairautensa.
Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista
mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä
käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!
Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat,
milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!
Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan,
kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän
kauniilla kasvoilla.
— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan... Min'en
uskalla mennä yksin hänen luoksensa... Minä tahtoisin, että te... Hänen
on pahempi... Minä olen...
Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois
ääneti.