Kotoisia kohtauksia.
Iltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle
lähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän
kovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.
— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä
tän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen
tehdä.
Mrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja
hattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.
— Mihin sinä soitat? — kysyi mies vihaisesti.
— Annan sanan, ett'en tule, — vastasi rouva pakotetulla iloisuudella.
Hän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle
palvelijalle.
Kas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä
viereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä.
Hän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka
vaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.
— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi
Mr. Reffold.
— Ei ensinkään. Olen jo väsynyt noihin retkiin.
— Sinä väsyt niin pian kaikkeen, Winifred, -virkkoi mies.
— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää
minua kerrassaan.
— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; —
sitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi
kuolla pikemminkin, Winifred.
Mrs. Reffold katsahti ylös ompelustaan.
— Kyllä sinä pian paranet, — sanoi hän. — Olethan jo parempi.
— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti
edistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs
kuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut
minua, eikö niin?
Sairas naurahti.
— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet
sairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.
— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. —
Mitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat.
Sairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka
häntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.
Sairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan
aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold
vaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.
— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta
sinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut,
ettäs olet itsekäs?
Mrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa
hyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka
kärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.
— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta
raskasta tuo taakka silti on.
Ja Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän
neuloi siihen kohtaan koruompeluansa.
— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että
sairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin
ripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein
muistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi
olla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole
määrätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan
siksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.
— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi
Mrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua.
Et sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.
— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen.
Niinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut
tällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni
tyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.
Kului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas
ajatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän
oli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita
puheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.
Sairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan.
Viimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa
onkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs,
vai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta
tuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa,
niinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi
jossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne
alppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi
tarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen
miehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli
toista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.
Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä
kohdannut Mrs. Reffoldia.
Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena,
luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle
ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia
hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.
— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään,
ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha,
että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä
toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin
ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa
toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä
olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut
tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille
en mahda mitään, en mahda.
Tuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.
Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut
hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja
kärsimyksiänsä?
Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi
poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän,
vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä
käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine
muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen
mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen.
Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan
lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta,
jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä.
Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin
hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen
lienevät olleet syynä...
— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred
on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.
— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti
hymyillen.
— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä
muuta voi tehdä.
— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin
pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti
anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan
voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.
— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr.
Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.
— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin
armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.
— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi
Mrs. Reffold.
Bernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.
— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja
luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut
suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.
Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia
anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin
hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta
nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui
veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä
ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä
niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.
Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan
silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.
— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. —
Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin
nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä,
rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin
purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei
saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli
minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä
pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt
minulle helpommaksi.
— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, -- virkkoi
Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te
luette sen minun sanojeni ansioksi.
Mutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.
— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja
lohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru.
Te olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta
te ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla
opilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette
milloinkaan ole antanut minun tuta.
Hän otti Bernardinen käden ja nosti sen kunnioituksella huulillensa.
— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä
mieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää
toisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän
oli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli
niin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa
olla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen
äreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin
hyvä mieli, menettehän?
Tuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän
hänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen
pyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään
kirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.
Mrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan,
kunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi,
kun vaan tahtoi.
— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän
ystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne
näyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän
hyvää.
— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen,
että Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen
se vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan
voimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa,
että itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat
tyytyväisiä.
— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy
sentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte
olevan hyviä ystäviä.
Hän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi
kokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.
— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta
minulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on,
kun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen
kokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa
rinnalla.
Hän nousi, lähteäksensä pois, mutta Mrs. Reffold pidätti häntä.
— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.
Hän heittäytyi taaksepäin nojatuolissansa, leikkien antimakassien
hesuilla.
— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja
kaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän
päivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.
Bernardine katsahti häneen kummastellen.
— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei
ole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää.
Se turmelee terveyteni.
Hän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan,
mutta Mrs. Reffold jatkoi:
— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan.
Vihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi.
Kuulittehan, eikö niin?
— Kuulin, — vastasi Bernardine.
— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold
hurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti
vähene.
— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.
— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. —
Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen
luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.
— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine
lempeästi.
Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan
varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.
— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin
puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.
— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine
sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä,
kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne
hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä
iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä
onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että
hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me
kaikki näemme sen; te yksin ette.
Hän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.
Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään
kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään.
Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain
lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta
tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo
moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän
oli muuttunut entisestään.
— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.
— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.
XIV Luku.
Hoitajista.
Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista
heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko
paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa
tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli
hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, —
paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi
eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein
päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon
puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas
parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat
joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa,
tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että
heitä ensinkään häirittiin.
Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä,
sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he
lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti
vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen.
Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia
itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta
sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain
tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy
olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella
siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta
hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan
sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi
mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan
noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat
hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.
Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia
omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa
ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä
huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu.
He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille
potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat
potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja
ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille
rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei
kunnollisesti laitettu milloinkaan.
Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa
heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka
näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja
kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi,
niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä,
mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille.
Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain
kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se
nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu
suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään
katkeroittaa.
Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on
joka koloniassa.
Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja
näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät
kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut
pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on
jäänyt kotia väsymyksestä.
Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat
tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet
muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.
— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä
väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi
kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi.
Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän
sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen
niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä
kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä
tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja
sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja
uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä
häntä tuntikausiin.
— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän
sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun
äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin
toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa
loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat
äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon
sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta
ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla
rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon
hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään
hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle
Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt
teen?
Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä
huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut
Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei
näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.
— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei
näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että
minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan
ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen
minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun
minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla
sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa,
eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta
he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan
reipastamaan itseäni.
Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei
ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli
nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin
käsitettynä.
— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi
muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä
opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri
niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää
voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta
aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten
seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen
iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei
todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin
ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta
ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut
tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin
hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi
alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata
ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä
häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin
yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää
hänet luonani. Kenties niinkin.
— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin
tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. —
Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta
kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että
Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni
mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin
hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen
— silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa
huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten
hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran
yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä
mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä
juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran
ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan
siihen näkyy kuluvan".
— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, —
sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään
riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.
Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan
kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli
herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja.
Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan,
milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut
olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa
nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten
salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.
— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.