Juro Herra antaa lainaksi.
Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa
kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.
Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen
paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar
puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa
parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli
lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut
vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran
seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan
muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he
ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai
epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus
ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla
ihmiskunnalla oli kukkaro.
Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin
hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen
huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen
pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. _Suom.
muist._], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti
ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen
Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia
sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.
Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut
ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan,
surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.
Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli
tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa
perää vieraittensa vaatimuksille.
— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, —
puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te
Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja
minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne
vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin
paha.
Ja niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.
Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään,
että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän
luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi
haikealla mielin pois.
Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin
samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä,
joista paljonkin tiedettiin.
Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat
tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka
oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä,
tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen
asuntonsa Englantilaisten koloniaan.
Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät
maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina
karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta
poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein
yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja
toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut
Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt
syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa
eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta
lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta
jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat
kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika
kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen
tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia
ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä
pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.
Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli,
mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert
Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja
se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei
hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja
toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki
kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen
professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin
kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi
vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte
Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet
kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa
kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista.
Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine
halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan
kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.
Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset
huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat
todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät
asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja
analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään
kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin,
luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia.
Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä
toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki
arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman
sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt
käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä
tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen
omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa
Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus
hellyydelläkin.
Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi
Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro
Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta
kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin
ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä
ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron
Herran.
Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän
käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine
katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana
jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään
ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan
Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen
muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera
puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin
tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys
Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.
Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen
haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä
englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään
hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.
Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli
halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään
napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä,
ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.
— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko
toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?
— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, —
vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.
— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.
Se oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.
— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi
hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut
ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin
varsin pahoin.
— Entäs tänään?
— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen
normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin
ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut
ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita.
Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä
minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.
— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.
— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.
— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi
Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä
ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee
ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan
ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina
sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla
tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja
joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän
tuntee oman yksinäisyytensä.
Robert Allitsen katsahti häneen.
— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin
näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?
— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa
ihmisistä.
— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele
eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.
— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän
kuin yleensä uskoisikaan.
— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni
vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen
harmittava tapa.
— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.
— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme
olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme.
Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin
kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole
joulukuusta milloinkaan nähnyt.
— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te
kerrotte niin pitkäveteisesti.
— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen,
järkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin
muistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te
olitte saanut. "Jos minä keksisin jotain riidan aihetta", virkoin minä
itsekseni, "niin kyllä hän tulisi takaisin." Ja minä menin ja löin
nukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin
nukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä
tuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole
siitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka
olisittekin?
Bernardine naurahti.
— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, —
vastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.
— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea
jupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta
joulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli
siitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.
— Onko teillä uusi kamera?
— On, ja erinomaisen kaunis onkin. Tahtoisitteko nähdä sitä?
Bernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine
meni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan
mikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.
— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin
minä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi
kamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse
näyttämään sitä teille.
Bernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin
sirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä
iltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja
somassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi
juomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta
lasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä.
Bernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.
— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa
laittaa teetä paremmin kuin minä.
Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert
Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt
kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki
pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes
Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.
— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On
minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan
sitä.
Juro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen
lapseen.
— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. —
Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte
ennen sairastumistanne ollakaan?
Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää
selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan
näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän
vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa
ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui
vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan
vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen
toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.
Bernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos
akkunasta.
— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella
tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun
mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden
tunnelmaa.
— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?
— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa
ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni
milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan,
niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen
järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään
Hänen tykönsä.
Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt
ratkaisevan päätöksen.
— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. —
Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän
filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen.
Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.
— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.
— Tietysti todella, — vastasi toinen.
Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä.
Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan
sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää
käyttäytyneensä varsin kiltisti.
— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. —
Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.
— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi
Juro Herra miettivästi.
— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.
— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän
siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.
— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine.
— Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että
muuttaisitte mieltä.
— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra;
— mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te
ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy
suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää
kaikkia asioita.
He suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois
kameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen
onni häntä oli kohdannut.
— Katsopas, Maria, mitä herra Allitsen on minulle lahjoittanut!
Hämmästyen löi Maria kätensä yhteen.
— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. —
Hän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.
Bernardine naurahti ja meni huoneesensa.
Juro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa,
joka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi
tarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu
sen kuvista.
Äkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut,
ennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.
— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. —
Mieleni on melkein paha, että...
Ystävällisempi tunne sai silloin hänessä vallan.
— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja
mietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.