"Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".
Kerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan
hollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut
lääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa
mielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli
tietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden
mukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla.
Vandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin
ylähyllyltä.
— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle
sen.
— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen
kohoavan istuvilleen.
Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta,
niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa
ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?
— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.
Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia,
varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään
halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä,
_Mütterlille_, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.
Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan
kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan
lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä
nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja
rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat
rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja
hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja,
yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.
Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo
se kohoili hänen mielessään.
— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!
Ja sitten hän laski kynän kädestänsä.
— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi
minun ikävä tänne. _Da wo ich nicht bin, da ist das Glück_. (Miss'ei
minua ole, siell' on onni.)
Mariassa oli palanen filosoofia.
Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän
hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä
hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet
maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.
Se oli Hollantilaisen huone.
Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt
kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla.
Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan
rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa
ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.
Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle
rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!
He veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.
— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua
hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.
Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli
jo monta päivää ikävöinyt.
— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä.
— Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista
kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto
hänestä.
Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen
kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja
pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa
vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.
Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet
luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen
kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen
puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.
Bernardine veti tytön luokseen.
— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi
kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele
puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan;
sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.
Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian
hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat
vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia
Bernardinelle.
— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata
milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle
äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.
Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti,
että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä
lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.
— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. —
Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin
samanlainen.
Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen
Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut
kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän
sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:
— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.
— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti
ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen
kanssaan.
Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän
vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään.
Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä,
osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen
tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi
itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut;
näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla
sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli
Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole
liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä
maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen
väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli
Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut
enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli
palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys,
tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai
eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?
Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä
Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota
sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine
paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja
pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen
välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin
ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa
silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro
Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.
— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, —
realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän
nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.
— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen
ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin
luulisin teidän antavan muille.
— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. —
Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on
suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.
— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä
te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.
— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.
Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet
odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla
kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä
kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä
laulu. _Suoni, muist._] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken
kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen
ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.
Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin,
— virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.
— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, —
se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää
tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan
velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai
toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista.
Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:
— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni
tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua:
kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.
Hän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.
— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen
minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha.
Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin
sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä
en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on
kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai
viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta
olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten...
Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen;
hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.
— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.
— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert
Allitsen päättävästi.
Bernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.
Hän vapisi.
— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. —
Tehän vapisette?
— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain,
milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä
sillä tavalla kuin nyt aiotte.
— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,
— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi
kuiskaisemalla.
Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat
tuskaa täynnä.