Juro Herra esiintyy uudessa valossa.
Oli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän
avasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.
— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista
peninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?
— Jos saan maksaa oman osani, — vastasi Bernardine.
— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa
puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän
edestänne.
Bernardine naurahti.
— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.
— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa
pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko
päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos
tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä,
enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.
— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.
Ja niin sitä sovittiin.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla.
Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin
henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.
Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei
edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten
kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.
Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän
oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli
hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa,
lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen
pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa.
Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset,
vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas
oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka
vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo
jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten
rinnalle!
Ja kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten
helähtelyä.
Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä
taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan
melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä
ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä
jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.
Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana
valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on
jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra
istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut
suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.
Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset
siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat
heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien
yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.
— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.
— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. —
Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.
Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että
Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla
asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.
— Puhukaa _te_, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä
seuduista.
Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää,
missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä
puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.
— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi
hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin
heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole
varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan
parempi viime aikoina.
— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.
— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, —
sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne.
Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy
teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.
— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui
Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa.
Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.
— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.
— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette
opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö
heistä?
— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen
heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut
näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että
hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.
— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, —
vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi.
Oletteko milloinkaan ollut lempeä?
— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.
Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut
entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän
näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta
ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin,
vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä.
Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se
todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten
Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt
hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan.
Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.
Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten
vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli
musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat
viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä;
punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa
leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia
kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna
vuosiluku 1670.
Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä.
Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori
nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.
Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään,
kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken
vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.
Hän pujahti ensin takaisin, huutaen:
— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!
Sitten hän palasi takaisin.
— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä,
tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon
tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!
Hän innostui ja viittoili käsillään.
Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta.
Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja
silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.
Äiti kuiskasi Robert Allitsenille:
— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.
Kyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.
Robert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle
kätensä.
— Katarina, — sanoi hän lempeästi.
Katarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.
Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra
istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa,
katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti
hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin,
kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.
— Odotellut. Minä olen aina odotellut.
Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut
lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta,
mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana
nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili
vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää
forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä
pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa,
neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli
hänen elämänsä.
— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen
työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?
Hymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.
— Keitätkö tänäänkin?
Päätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.
Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut
luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka
seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:
— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme
häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta
sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme.
Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan
vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet
hän tuntee; katsokaas!
Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen:
Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi;
Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut
koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään
ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon
luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa
taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia,
joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään.
Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin
vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli
ylen hyvillään niistä.
— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää
saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy
toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.
— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.
— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun,
— sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen,
että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?
Se tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.
— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.
Liisa nyökäytti päätään.
— Sitten otan teistä valokuvan.
Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti
seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.
— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.
Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän
sykki ilosta.
— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili
kivulloista tyttö raukkaansa.
Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle.
Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä
laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.
— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä
sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!
Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi
huoneesta ulos.
Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui
sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen
jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.
— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. —
Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta.
Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä
pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin
aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla
minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen.
Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä
kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.
Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan
äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.
Liisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa
jollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin
korviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen,
antoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi
millaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän
meni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin
laiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta
somuutta vailla.
Juro Herra murisi, mutta ei sanonut mitään.
Hannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli
hauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet,
kun ovat tekemäisillään "olalle". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen
totiset. Juro Herra oli toivoton.
— Olkaa nyt vähän iloisemman näköisiä, - rukoili hän.
He koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu,
että valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.
— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva
otetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen
kuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta
kuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.
Valokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin
onnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen
pyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan
oman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää
arkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.
Nyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun
hirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta
siron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä
pitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä
savupiippu suussa.
— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus
oli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko
mukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä,
kunnes palajan?
Bernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä
sweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.
Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin
hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen:
Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja
Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha
emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli
Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut
työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään.
Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun
ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita
kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.
— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin
hoitaisin.
Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut
kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.
Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä
lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä
murhetta.
— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät
sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.
Hän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.
Hetken kuluttua hän virkkoi:
— Fräulein on kihloissa?
Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää
kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan
hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli
vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi
häntä vierastupaan.
Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin
itselleenkin.
— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän.
— Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin
kanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.
Bernardine joi kuppinsa loppuun.
— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme,
emmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.
— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä
voitonriemussa.
— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti
huvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä
Robert Allitseniin.
— Kas, tuollapa hän tuleekin.
Bernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron
Herran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä
äänellään:
— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on
osannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?
Juro Herra pysähtyi kesken laskuansa.
— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä;
hautaan ne viedään.
— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi
mieheksikään. Sanokaa nyt totuus.
— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä
itseltään.
— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.
Tuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut
Bernardinea siltä puolen.
Hän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä
enemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella
oli.
Juro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja
Bernardine suoritti sen hänelle heti.
Jotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon
Herraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän
purskahti nauramaan.
Juro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu.
Nyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.
Bernardine kumartui Katarinan puoleen ja suuteli häntä poskelle.
— Tuleehan Fräulein taas? — kuiskasi sairas kiihkeästi.
Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut
puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo
tyyni lempeys.
Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä
Robert Allitsenille:
— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte
kihloissa!
August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa,
ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.
Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli
päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä.
Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten
kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä
näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.
Kerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.
— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla
on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman
mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.
Bernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.
Petershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:
— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te
ette pannut sitä pahaksenne.
— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain
huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä,
jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.
— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.
— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä
sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan
entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä
hyvä.
— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein,
— huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan
iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin
matkatoveriansa. Hän virkkoi:
— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan
välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla
kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun
kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta,
ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi
mahdotonta.
— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että
ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä
seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun
hyvää.
Juron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.
— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen
kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.
— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine,
vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.
He selvittivät välinsä.
Senjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan
shaalia, joka oli tältä pudonnut.
— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän.
— Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan
puolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän,
mikä teille on tarpeen.
Bernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta
ystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi
Bernardinen konjakin.
Samana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen
tapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta.
Tänä iltana hän virkkoi:
— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja
minun on ollut hyvin hauska.