Bernardine saarnaa.
Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se
päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa
pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein
Bernardinen kanssa.
— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.
Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan
päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut
käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket
ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan
tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli
jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt
hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa
ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki
tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken
muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin
tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset
vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä,
olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin
todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi
olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja
itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein
huolimattomimmilla "hoitajilla".
Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt.
Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran
kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän
hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä
olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja
tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut
arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana
ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton
todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.
Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän
puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi,
olkapäitään kohautellen.
— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita
ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä
ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä
puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin
ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää
te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän
_on_ laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme
täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja
saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän
käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja
lakatkaa käymästä.
— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein
närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena.
Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.
— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä
runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä.
Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako
itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää
rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen
ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin
tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia
ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte
tuota tavallisena, luonnollisena menona.
Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan
ja sanoi:
— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä
nytkin.
— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi
Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.
Bernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr.
Reffoldia.
Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti
hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä
ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta,
joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen
raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran
olevan lähtemäisillään.
Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään
soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine
ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea _Sporting
and Dramatic News'ia_ ja _Eraa_ niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli
Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina
valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään.
Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.
— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon
vaatii, ei saa mitään.
Muuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.
Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs.
Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen
miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan
sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten
helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki
huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.
— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine
itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.
Hän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.
— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.
Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan
enää.
Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan
nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista
huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä
Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.
— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta
minulle kyllä.
Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka
tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.
Vihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.
— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla
on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole
sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja
niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit
yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä.
Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja
semmoista hattua kuin te.
Bernardine naurahti.
— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.
Mr. Reffold jatkoi:
— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen
semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se
paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta
ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette.
Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa
iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka?
Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan?
En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla,
mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä
hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee,
en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri
lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää
romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?
— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa
sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki
on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me
sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet
järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta
salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.
— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te
siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa,
ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.
Hän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.
— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi
levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus
tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala
antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä
koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi,
elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi
inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä
on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, _ettemme ole
parempia_, vaan sitä, ettemme ole _huonompia_. Tämä on ainakin minun
mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla
parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.
— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin
kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen
semmoiset, — eihän ne siinä mitä?
— Niin, _minun_ mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina
olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita
eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään
meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?
— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. —
Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?
— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.
Toinen pyöritti päätään.
— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä
minä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni,
kunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden.
Vähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.
Vaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein
kuiskaamalla:
— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta
teidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?
— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki
lattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.