Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.
Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin
kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää,
kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä,
ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta
säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken
ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa.
Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat
kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller
nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman
espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta
oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli
kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.
Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin
mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen
ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan
ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä
sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä.
Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan
häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja
kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän
sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr.
Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.
— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua
olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.
Näin hän alinomaa haasteli. Useimmat sanoivat siihen:
— Eikö mitä, Mrs. Reffold! Älkää sanoko niin!
Mutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita
tavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:
— Mr. Reffold näkyy olevan niin yksinään.
— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa
lukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin
jonkunlaista rauhattomuutta.
— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi
Bernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi
kulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.
— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan
kapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.
Tämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen
pelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold
hänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta
ja avonaisuutta.
— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen
ajatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr.
Reffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.
Bernardine myhähti.
— Jos tahdotte, — vastasi hän.
Mrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi
partian loppuun ja läksi sitten.
Reffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita
upeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar
tuli avaamaan.
— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi
Bernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.
Mr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa
sisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.
— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs.
Reffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.
Mr. Reffold viittasi hoitajattaren poistumaan.
Bernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli
nähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.
— Onko teitä palkattu täällä käymään? - kysyi sairas kiireisesti.
Sanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan
sittenkään ollut.
— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen
sanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.
— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua
väsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain
siitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää
todellakin; siinä kaikki.
Katkeruutta oli hänen jok'ainoassa sanassaan.
— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä
yksinäisyyttä!
— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei
tiennyt, mitä sanoa sairaalle.
— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella
sen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun
kanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette.
Miksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä
kuolevaksi?
— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen
puoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold
muistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.
— Oletteko vaimoni ystävä? — kysyi hän.
— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä
silti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.
— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt
komealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis
nainen. Olen ylpeä hänestä.
Sitten katosi hymy hänen kasvoiltaan.
— Kaunis, — toisti hän itsekseen, — mutta kovasydäminen.
— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja
sanomalehtiä. Mistä minä luen teille?
— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. —
Minulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne
sellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.
— No niin, — sanoi Bernardine hilpeästi, - koetelkaa! Mitä tahtoisitte?
— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä "Urheilu ja Teatteri".
Lukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin
kaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää
minua.
Bernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr.
Reffold kuunteli mielihyvällä.
— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin
kerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin
kuumille kiville.
Kun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen
kanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra
olisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä,
joita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain
huvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon
perinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista
ja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä
kaikissa noissa paikoissa.
Sitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle,
ett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.
— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen
lähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:
— Ja teille ei makseta tästä mitään, niinhän?
— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä.
_Suom. muist._] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.
— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette
saata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane
pahaksenne?
— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin
teidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana
ei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!
Hän oli jo mennyt ovesta, kun Mr. Reffold kutsui häntä takaisin.
— Kuulkaas, tulettehan pian jälleen?
— Kyllä, minä tulen huomenna.
— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene
väsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte
totta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.
Tullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla
Bernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.
— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme
lähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette
te tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun
mieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan
kärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne.
Mies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?