Bernardine.
Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa
Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti
merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin,
mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti
istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli
muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista,
nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla
hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset
saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä
vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi
olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten
miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin
ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon
itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen
sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta —
oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen
kanssa Petershofissa.
Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin
tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold
itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän
hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine
esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa
ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina
hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten
seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä
sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin
kanssa.
Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut
syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä
tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis,
haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän
keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa.
Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta,
sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja
surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus
palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa
esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.
Niitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina
mietteissään.
Hän mietiskelikin ja opiskeli.
Muutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän
vaikutuksen.
— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten
maailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on
keskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan.
Nyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te,
jopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on
ollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta
oppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne
on jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin
katselkaa ympärillenne ja oppikaa.
Ja niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa
voittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.
Se mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut,
oli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia
tunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa
maksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria
liikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa
tai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista
toimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen
poistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.
Hän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri
työ oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen
pääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan.
Koota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana
tai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä.
Kaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa
hänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän
oli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee.
Hän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin
hän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy
takaisin. Ja mitä hän silloin näkee?
Bernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä
Vaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän
vaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt
niin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.
Ei hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään
kellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt
siitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?
Moni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä,
ihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen
kyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä,
asettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua
pois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut
milloinkaan johtunut hänen mieleensä.
Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon
halajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt,
heikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli
ylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.
— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen
tuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen
vain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään
verran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi,
nähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.
Hän puhui tästä eräänä päivänä Jurolle Herralle.
— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro
Herra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään
tiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten
lopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset
aivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties
kirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo
ennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa
ja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi
tyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen
vaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä
pölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa
hyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka
nyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän
asti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!
Bernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä
suututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra
näkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei
toinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen
satunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa
kaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee
meitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle
myönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen
huomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken
hänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei
saattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita
tuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on
heistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas.
Bernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista
sitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan
yhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse
ei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut
ympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin,
eri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.
Useamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan
ihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli
_tehnyt_ tai _ollut_, vaan mitä mikin oli _kärsinyt_. Mutta sellainen
muutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof,
tuli nopeasti, melkein huomaamatta.
Suurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin.
Kurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän
semminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen
käytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.
— Olisi niin hauska parantua, _chérie_, — puheli hän Bernardinelle.
— Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa
ihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta;
se ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät
ihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä
edelleenkin tehdä.
— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? —
virkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes,
kuka hän on?
— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti
kasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa.
Hän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän
kanssanne.
— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen
jotenkin ärtyisästi.
— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te
puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin
epämiellyttävänä.
— En minä teitä lahjakkaaksi sanoisi, — virkkoi Robert Allitsen jurosti.
— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä
aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen
tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava
isku se, eikös ole?
— En minä ole milloinkaan iskua kokenut.
— Luulette niin muodoin olevanne lahjakas? — kysäisi Bernardine.
— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä,
mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt
muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä:
ihmiset kuolevat.
— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, —
virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.
Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn
haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.
— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän
äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen
mielipiteistään? —
— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on
kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias,
kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa
sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja
Englantilaisen naapurista.
Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä
ystävällisimmällä tavalla.
Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo
idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän
itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä
hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja
tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura
ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta
sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.
Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa
auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse
niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.