Vaeltaja ja tiedon temppeli.
Monta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja
kiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren
kukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt
lupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän
tiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle
vuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä
vuorijonossa, jonka nimi oli "Ihanteiden vuoristo". Mutta sydän oli
hänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli
menettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.
— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja
vaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin
jotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.
Sillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei
toivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.
Nyt hän oli saapunut temppelin luokse.
Hän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin.
Hän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.
— Taaskin yksi, — jupisi hän. — Mitähän se tietää?
Vaeltaja ei kuullut, mitä hän jupisi.
— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan
vihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen
vaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden
tykö!
Vanha mies kajosi hänen käsivarteensa.
— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole
Ihanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen
Temppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja
rukka!
Valo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän
vanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.
— Saako levätä täällä? — kysyi hän raukeasti.
— Ei.
— Onko tietä alas näitten vuorten toisella puolen?
— Ei.
— Miksi näitä vuoria sanotaan?
— Ei niillä ole nimeä.
— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?
— Ei sillä ole nimeä.
— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi
Vaeltaja.
Ja hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.
— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen
lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille,
että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen
saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan.
Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja
työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa
astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana.
Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen
kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.
— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena
siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan
mennyttä on mennyt.
Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen
vanhus esti häntä siitä.
— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa
nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.
— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on
päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.
— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin.
Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet
särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos
ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään,
kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi
rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille,
että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole.
Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia
tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän
viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.
— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.
Ja hän läksi kulkemaan.
Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä,
ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen,
mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä.
Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein
mahdotonta.
Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti
tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän
voitavansa tehnyt.
Moni Vaeltaja ei tee samoin.