Juro Herra.
Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule
olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.
— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät
teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne
tullessani.
— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, —
vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että
rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on
niin paljo joutilasta aikaa.
Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä
ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään
tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys
heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia
olentoja mailmassa.
— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu
minulta kykyä.
— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro
Herra äreästi.
— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili
Bernardine.
— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä
löytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.
— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu
kuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää
antikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini
ulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää
saanut enkä juuri muutakaan.
— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt
lukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä
siksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein
kamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan
juustomatoja?
— Ei minua huvita juustomadot.
— Alussa kenties ei, mutta ne ovat sittenkin erittäin intressantteja.
— No niin, jos lainaatte minulle mikroskopinne, niin kenties rupean.
— Sitä en saata, — vastasi hän nopeasti. - Min'en lainaa kapineitani.
— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo
ehdottaessanikin.
— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon
kirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua
ei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää
rahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että
saatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä,
että on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, _jos on tehnyt
sen suuren uhrauksen_.
— Minkä niin?
Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja
näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka
hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.
— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, —
virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi
teille hyvää.
— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään
huvia olisi.
Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi
kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot
ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.
Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni
muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa
maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää
huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle
velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen
tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä
sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein
jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan
ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin
muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen
kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut
jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet
lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen
osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.
Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia
perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein
hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä
huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä
elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin
tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut
moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat
moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa,
joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan.
Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän
epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.
Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului
valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa.
Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että
hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti
tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph
Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.
Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa
ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira,
joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen
valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa.
Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin
Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert
Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.
Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista
selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.
Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut
muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa
äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.
Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun
sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen
mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä
millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän
kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös
Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut
lattialle.
— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin
huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä
minkäänlaista käsitystä.
Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista.
Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen
nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen
johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella
paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin
syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään,
millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli
sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän
onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut
merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta
hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen
heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä
viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut"
koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää
hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun,
sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan
lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".
Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän
myös koskaan lainaksi ottanut.
Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa,
keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan,
mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin
kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota
puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma
eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen.
Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia
olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen
olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua,
joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman.
Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen
kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi
herättänyt surullista myötätuntoisuutta.
Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista
vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli
siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen
milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.
Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan
oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre
ympäristössänsä.
Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli
auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin
tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai
heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä
virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka
kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä
putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös,
missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin
auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä
poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina
mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.
Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että
oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan
korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?
Ken osaa sanoa?