Wärli ja Maria.
Wärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi
vihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry
sisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan
koko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua
murrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä
jokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän
itse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian
iloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.
— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella.
Pistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.
Hän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään
käytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali
katseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja
lamppuja.
Maria kuuli koputuksen, katsahti työstään ja huomasi Wärlin.
— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä
riippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä
minulle. Sepä hauskaa!
— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään,
ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska
kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein
ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet
unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.
— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli
olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin
ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa
vetävää.
— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään,
— kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa
kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.
— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas
öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä
poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No
sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!
— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin
kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle,
Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!
— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti
kukkasen Wärlin siniseen takkiin.
Samassa kuului kiivas kellon soitto.
— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi
Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.
— Jaa niin, että sinun on hauskaa, Maria! -virkkoi Wärli riemuissansa.
— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella
lamppuja. Niin se on aina.
— Jassoo; min'en lamppuja muistanutkaan.
— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne
nyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje
tänne, Wärli, ja päästä minut menemään.
— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se
oli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!
Portugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin.
Mutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän
tahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni
portaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä
kuin suinkin osasi.
— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä
sinulle.
— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli
virallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon
kallista aikaani.
— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, —
pyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.
Wärli palasi ja näytti hyvin onnelliselta.
— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, —
sanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.
— Annathan minullekin yhden, — virkkoi Wärli maltitonna.
— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti
esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta,
ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä
kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut
luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta
valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän
ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon
huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää!
Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!
Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä
olleet kaikkein suopeinta laatua.