Mrs. Reffoldin läksytys.
Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka
sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia
ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille
ilmeisesti hyvää.
Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut,
mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu
— on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä
huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia
kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka
olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei
liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili
yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi
kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja
pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä
häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.
— Teistä ei ollut kovin suurta iloa eilen illalla, — virkkoi Bernardine.
— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen
lunta saappaistaan.
— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi
Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä
te sanoitte.
Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo
lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua
hänen kerallaan.
— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen
äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen
entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin
voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää
teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse.
Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette
väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei
Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa
metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen
tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise
silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria.
Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei
teillekin voisi olla tuosta iloa.
— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine
puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt
luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.
— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi
Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät
itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja
tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen
vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään,
neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te
olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.
Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan,
muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on
kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen.
Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja
halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli
mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti,
ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan
välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli
lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan
siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka
että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin
muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa,
juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli
sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka
olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat
häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston
liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He
puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta
ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat
pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän
johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä
ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän
oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä
toivojen pettäminen merkitsee.
Näitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton
ja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän
vilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista
rouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva
näkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme,
neljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka
nainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen
ja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen
rinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän
niihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa.
He katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja
myhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa
myhähtävät.
— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs.
Reffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle
Bernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja
aatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka
toivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!
— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen
herroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te
tiedätte, millainen vastus heistä on.
— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, —
vastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.
Hän kiirehti Bernardinen luokse ja ojensi hänelle sirosormikkaisen
kätensä.
— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla,
Miss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni
olette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.
— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon
kauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset
konsanaankin solakoita sisariansa.
— Ettehän toki ole yksin! — jatkoi Mrs. Reffold.
— Olen aivan yksin.
— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister),
herra. Merkitään aina lyhennettynä. _Suom. muist._], pöytänaapurinne
kanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea
olevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä
paikkakunnalla.
— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.
— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te
olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee
puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän
istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia
saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska
saada tietää, mistä te haastelitte.
— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.
Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti
kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta
sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi
hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen
kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi
hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.
— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.
— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä
kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä
välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.
— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein
mairittelevimmalla äänellä.
— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta
nero hän oli. Hän on kuollut.
Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen
olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan
vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:
— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on
todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi
paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on
todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!
(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä
paadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän
muutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta
kahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.
— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko
tuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä
saapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti
on lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?
— En asu tällä haavaa Lontoossa, — vastasi Bernardine vältellen.
— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on
koko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja
meidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.
Bernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan
kumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten
häneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:
— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko
minäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?
Mrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla
kädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki
hän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.
Bernardine kiitti, astui kadun poikki ja pistäytyi konditoriaan.
— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun
asioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään
on!
Mrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi
vihdoin.
— Katsos vaan! — sanoi pitempi herroista, sytyttäen sikariansa.
— Älkääs muuta! — sanoi toinen ja sytytti hänkin sikarinsa.
— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli
saanut.