Moniaita yksityisseikkoja.
Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha
mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen,
mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti
hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah
Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia,
ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen
mielestään aina loukkaavata.
Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen
veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin,
ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi
kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla.
Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja
sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä;
katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi
palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei
mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin
varsin vaikuttava.
Zerviah katseli kuvaa hetkisen.
— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, —
virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään
kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta
Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja
mennyt.
Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki
ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja
Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen
mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.
Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei
siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä
nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään.
Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan,
mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta,
jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi,
niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.
Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten
mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia
vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä
tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet
puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa
lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne
tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja
hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei
huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat.
Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän
niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on
sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan
lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?
Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa
itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama
lakkaamaton voima käskemässä: _toiminnan halu_. Bernardinessä ei
näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille;
hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin
muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta
hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.
Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta
harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei
muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli
taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman
itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi
jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia:
myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta
moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.
Siinä lyhyt kertomus Bernardinen menneisyydestä.
Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet
rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset
kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan
tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi
vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.