Uusi vieras.
— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten
pöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa
rakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta
lopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.
— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia
ihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös
sanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. —
Minä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä,
jos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.
Äänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä
päässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan.
Viimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa
kuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.
— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen.
[Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. _Suomentajan
muistutus_.]
Juro Herra nosti vielä kerran silmänsä sanomalehdestä.
— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän
jurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.
Lumous oli häipynyt, ja yleinen keskustelu alkoi jälleen.
Tyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja
välinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän
oli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.
Hän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia
ennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut
kumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt
ensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta.
Pikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa,
tai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.
Juron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut
kuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle
sinappiastian.
— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai
vesikaraffiako?
— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti.
— Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties
noitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä
tienoossa on teille kiusallista.
— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja
mitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni
siitä väliä.
— Mitä varten te tulitte tänne? — kysäisi Juro Herra äkkiä.
— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni
tai tullakseni terveeksi.
— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä
tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen
pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!
— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen
tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta
tuossa naurussa.
— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran
puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että
teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian
syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä
on palanen raukkamaisuutta.
Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui
ulos ruokasalista.