Niin, hän on yhä tavattomasti raivoissaan, ja on määrännyt laittamaan
matkavaununsa kiireimmiten kuntoon. Mitähän nyt lähinnä seurannee!
Enhän minä todella varsin _paljoa_ sanonut! Mutta kas, sellainen
on ylhäisen aseman suurellisuus! Poloinen raukka ei saa hiiskua
sanaakaan vastaan, milloin heidän päähänsä pistää vihoitella!
Mitäpä kaikkea samanarvoinenkin henkilö saisi kokea, jos joskus
menisi tuollaisen kanssa naimisiin! Ensiksi hänen rakas äitinsä
hemmoitteli hänet pilalle. Kukaan ei kuulemma saanut puhutella häntä
tai sanoa mitään vastaan hänen lapsena ollessaan; ja niin ollen
hän ei ole tottunut hillitsemiseen eikä voi sietää vähintäkään
seikkaa, mikä käy ristiin hänen rajun tahtonsa kanssa. Tämä on
niitä siunauksia, jotka tulivat korkeasäätyisten ihmisten osaksi!
Paljon hyvää se tuottaneekin heille heidän synnynnäisessä ja
varallisuudesta aiheutuvassa ylpeydessään! Sanoisin: se ei minun
nähdäkseni saa aikaan muuta kuin tekee heidän levottomuutensa aiheet
moninkertaisiksi samoin kuin jokaisen muunkin, joka joutuu heidän
kanssaan tekemisiin.
Kas nyt! Mihin tämä päättyy? Rouva Jewkes on ollut hänen
lähettämänään luonani ja sanoo, että minun pitää hetikohta lähteä
talosta.
"No", kysyin minä, "mutta mihin minut nyt taas viedään?" -- "Ka,
kotiisi", vastasi hän, "isäsi ja äitisi luo".
"Voikohan se olla mahdollista?" epäilin minä. "Ei, ei, en usko, että
saan sellaisen onnen! Varmaankin on joku katala juoni taas tekeillä!
Ei suinkaan, rouva Jewkes", sanoin, "hän ole keksinyt jotakuta _teitä
pahempaa_ taloudenhoitajatarta!"
Rouva Jewkes suuttui kovin, niinkuin hyvin voitte arvata. Mutta
tiedänhän, ettei hän voi tulla häijymmäksi kuin jo on.
Hän saapui jälleen ylös. "Oletko valmis?" kysyi hän. "Hyväinen aika!"
huudahdin, "olettepa kovin kiireissänne: on kulunut vasta vajaa
neljännestunti, kun tästä kuulin. Mutta kyllä minä pian suoriudun
valmiiksi; sillä minulla on vain vähän mukaani otettavaa, eikä
minulla tässä talossa ole hyviä ystäviä, joiden hyvästeleminen minua
viivyttäisi. Ja kuitenkaan, hupsu mikä olenkin, en voi pidättää
itkuani! Olkaa hyvä", sanoin, "ja pistäytykäähän alhaalla kysymässä,
enkö voi saada kyhäyksiäni". --
Olen nyt aivan valmis, kun hän palaa vastauksineen; ja nämä muutamat
lehtiset, mitkä minulla on jälellä, minä kätken poveeni.
En tiedä, mitä ajatella tai kuinka tätä asiaa arvostella; mutta en
minä koskaan voi uskoa olevani luonanne ennen kuin teidän eteenne
polvistuen anon siunaustanne. Silti minua surettaa, että hän on
minulle niin _vihainen_. En mielestäni sanonut _niin paljoa_.
Kah, nyt näen vaunuja vedettävän ulos, hevoset tuodaan myös, ja
hirveä Colbrand on nousemassa ratsun selkään. Kuinka tämä kaikki
päättyy?