Muistin hänen varoituksensa, etten saisi pakoittaa häntä jälleen
pyytämään papereitani; ja ajattelin suoriutua väkinäisestä
luovutuksesta siten, että hänelle ilmenisi pyrkimykseni olla häntä
tahallani pahoittamatta, vaikkakin tämä kovistelu oli minulle karvas
pala niellä. Laitoin siis molemmat kääröni valmiiksi; ja kun hän ei
aamulla mennyt kirkkoon, käski hän rouva Jewkesin sanoa minulle, että
hän oli mennyt puutarhaan.
Tiesin että minun piti mennä sinne hänen luokseen. Lähdin siis:
sillä mitenpä voisin välttää hänen määräilynsä tottelemista? Se
kiusaa minua kovin, vaikka hän onkin isäntäni. Olen kokonaan hänen
vallassaan, eikä minulle olisi mitään hyötyä hänen ärsyttämisestään.
Jos kieltäytyisin mukautumasta pikku asioissa, niin epäykselläni
suuremmissa olisi sitä vähemmän vaikutusta. Lähdin siis alas
puutarhaan; mutta hänen kävellessään yhdellä käytävällä minä
pyörähdin toiselle, jotten näyttäisi liian rohkealta.
Hän huomasi minut pian ja sanoi: "Odotatko että suostuttelisin sinut
tulemaan luokseni?" -- "Hyvä herra", sanoin astuen käytävän yli häntä
kohti, "en tiennyt, sopiko minun häiritä teitä mietteissänne tänä
kauniina päivänä".
"Sekö oli syy", kysyi hän, "oikeinko todella ja sydämestäsi?"
"Ka, hyvä herra", vastasin minä, "en epäile, ettei teillä toisinaan
ole sangen hyviä ajatuksia, -- joskaan ei minua kohtaan".
"Toivoisin", sanoi hän, "että voisin olla ajattelematta sinusta niin
hyvää kuin ajattelen. Mutta missä on paperit? -- Olen varmakin, että
ne oli sinulla muassasi eilen: sillä jo hallussani olevissa sanot
aikovasi haudata kyhäelmäsi puutarhaan siltä varalta, että sinut
_tarkastettaisiin_, jollet pääsisi pakenemaan. Siitä", lisäsi hän,
"sain loistavan verukkeen sinun ruumiintarkastukseesi, ja olen kaiken
yötä harmitellut, etten riisunut sinua vaate vaatteelta, kunnes
olisin ne löytänyt".
"Hyi, herra", huudahdin minä, "älkää säikähdyttäkö minua antamalla
minun kuulla, että teillä tosiaan oli sellaiset aikeet!"
"Hm", virkkoi hän, "kyllä toivon, ettei sinulla nyt ole noita
papereita minulle antaa: sillä mieluummin etsisin ne itse, sen
vakuutan".
En ollenkaan pitänyt sellaisesta puhetavasta; katsoen parhaaksi olla
siihen enempää puuttumatta sanoin: "Mutta suonette sentään anteeksi,
kun luovutan kyhäelmäni."
"Älä leikittele kanssani", tokaisi hän; "missä ne ovat? Olin kenties
liiankin mukautuvainen eilen illalla, kun sillä tavoin annoin sinun
pitää pääsi. Jos olet joko lisännyt tai ottanut pois etkä ole
tiukasti pitänyt lupaustasi, niin paha sinut perii!"
"En ole tosiaankaan lisännyt enkä poistanut, herra. Tässä on käärö
kirjeitäni, joissa kuvailen onnetonta pakoyritystäni ja mitä kauheita
seurauksia oli siitä koitumassa. Nämä kyhäykset ulottuvat minulle
lähettämiinne häijyihin pykäliin asti; ja koska tiedätte kaikki, mitä
senjälkeen on tapahtunut, niin toivoakseni nämä tyydyttävät teitä."
Hän aikoi puhua; mutta johtaakseni hänen ajatuksensa pois tästä
asiasta minä lisäsin: "Minun täytyy pyytää teitä, hyvä herra,
lukemaan kuvaukset suopein mielin, jos olen sallinut kynälleni
jotakin liiallista vapautta."
"Minusta", virkkoi hän hiukan hymyillen, "sinulla on syytä ihmetellä
kärsivällisyyttäni, kun niin maltillisesti voin nähdä itseäni
moisella tavalla herjattavan sinunlaisesi nenäkkään tytönheilakan
kyhäyksissä".
"Hyvä herra", sanoin minä, "olenkin ihmetellyt, että olette niin
halukas näkemään röyhkeätä töhertelyäni; ja juuri siitä syystä olen
pitänyt sitä joko perin _hyvänä_ tai perin _pahana_ merkkinä".
"Mikä", kysyi hän, "on sinun _hyvä_ merkkisi?" -- "Että
vilpittömyyteni ehkä lopultakin vaikuttaisi teidän mielialaanne minun
hyväkseni."
"Entä _paha_ merkkisi?" -- "No, jos voitte lukea ajatukseni ja
huomautukseni käytöksestänne tyynesti ja liikutuksetta, niin se
todistaa perin julmaa ja päättäväistä sydäntä. Älkäähän nyt, hyvä
herra, vihastuko rohkeudestani, kun lausun teille näin vapaasti
ajatukseni." -- "Erehdyt sitten ehkä vähemmän", sanoi hän, "jos
ajattelet pahaa merkkiäsi". -- "Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
Otin esille paperini ja sanoin: "Tässä, hyvä herra, ne ovat. Mutta
jos suvaitsisitte antaa ne takaisin sinettiä murtamatta, niin
menettelisitte hyvin jalomielisesti; ja minä pitäisin sitä suurena
suosionosoituksena ja hyvänä enteenä."
Hän mursi sinetin heti ja avasi käärön. "Tuossa on sinun hyvä
_enteesi!"_ vastasi hän.
"Olen pahoillani siitä", sanoin minä hyvin vakavasti ja kävelin
poispäin.
"Mihin nyt?" kysyi hän. -- "Aioin mennä sisälle, jotta saisitte aikaa
niiden lukemiseen, jos hyväksi näette." Hän pisti ne taskuunsa ja
virkkoi: "Sinulla on _enemmän_ kuin nämä." -- "Niin on, herra; mutta
kaiken, minkä ne sisältävät, tiedätte _te_ yhtä hyvin kuin minäkin."
"Mutta", huomautti hän, "en tiedä missä valossa olet asiat esittänyt.
Anna siis nekin minulle, jollet tahdo että sinut tarkastetaan."
"Hyvä herra", sanoin minä, "en voi viipyä, ellette luovu käyttämästä
tuota rumaa sanaa". -- "Älä sitten anna minulle siihen aihetta. Missä
ne toiset kirjeet ovat?"
"Kovin olette tyly; mutta kun niitä välttämättömästi vaaditte, niin
tässä ne ovat"; ja minä annoin hänelle taskustani toisen käärön,
sinetöidyn niinkuin edellinenkin, ja sen päälle oli piirrettynä:
"Häijyistä pykälistä surkeihin yrityksiin asti ja torstaihin,
vankeuteni neljänteenkymmenenteenkahdenteen päivään."
"Siis viime torstaihin, niinkö?" -- "Niin, hyvä herra; mutta kun
nyt tahdotte nähdä kaiken kirjoitteluni, on minun keksittävä
joku toinen keino kuluttaakseni aikaani; sillä kuinkapa voin
jotenkinkaan ujostelematta kirjoittaa, kun kyhäykseni joutuvat teidän
luettaviksenne, eivätkä niiden, joita varten surullisia tarinoitani
piirtelin?"
"Ka", virkkoi hän, "haluaisin kaikin mokomin, että jatkaisit
kirjoitteluasi; enkä minä pyydä nähtäväkseni mitään näiden jälkeen,
jollei jotakin aivan erikoista tapahdu. Minulla on vielä muutakin
sinulle sanottavaa", lisäsi hän; "sinun on lähetettävä noutamaan
isäsi saamat kirjeet ja annettava minun lukea ne. Hyvinkin
luultavasti palautan kaikki sinulle."
Tämä hiukan rohkaisee minua pitkittämään kirjoitteluani; mutta
pahimman pelosta tahdon, jos mahdollista, saada ne piiloitetuiksi,
jahka niitä kerääntyy joltinenkin määrä, jotta voin vakuuttaa,
etteivät ne ole pukuuni kätkettyinä. Sitähän en ennen voinut, ja se
teki hänet niin päättäväiseksi aikomuksessaan etsiä niitä minulta,
jolloin olisin voinut joutua kärsimään kauheita säädyttömyyksiä.
Hän vei minut sitte lammen rannalle, istahtaen rinteelle ja
pakoittaen minut istumaan viereensä. "Ka", sanoi hän, "koska tämä on
osa suunnitelmasi näyttämöä, missä niin viekkaasti viskasit muutamia
vaatekappaleitasi veteen, niin tahdon vilkaista siihen kohtaan
kertomustasi".
"Sallikaahan minun kävellä jonkun matkan päähän", pyysin minä;
"sillä minä en voi sietää sellaista ajatusta". -- "Älä mene loitos",
varoitti hän.
Kun hän oli otaksuakseni päässyt siihen kohtaan, missä mainitsin
päälleni pudonneista tiilistä, hän nousi, käveli veräjälle ja
katsahti korkean kiviaidan murtuneeseen kohtaan; sillä sitä ei ollut
korjattu. Sitte hän palasi lukien itsekseen, tuli minua kohti,
tarttui käteeni ja pisti sen kainaloonsa.
"Kah, tyttöseni", virkkoi hän, "tämä on hyvin liikuttava tarina. Se
oli epätoivoinen yritys, ja jos olisit päässyt ulos, niin olisit
voinut joutua suureen vaaraan; sillä sinulla oli edessäsi kovin paha
ja yksinäinen tie, ja minä olin ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin,
että olisin sinut tavoittanut, olitpa missä tahansa."
"Siitä voitte nähdä, arvoisa herra", vastasin minä, "mitä uskalsin
mieluummin kuin antauduin turmiooni; ja tahtonette tästedes
tunnustukseni vilpittömyydestä hyväntahtoisesti päätellä, että
hyveellisyyteni on minulle henkeäni kalliimpi". -- "Haaveellinen
tyttö!" hymähti hän ja luki eteenpäin.
Mietelmäni siitä, mistä Jumala oli auttanut minut pelastumaan,
sai hänet hyvin totiseksi, ja päästyään huomautuksiini veteen
hyppäämisestä hän sanoi: "Kävele hiljalleen edeltäpäin", ja näytti
niin liikutetulta, että käänsi kasvonsa minusta; ja minä siunasin
tätä hyvää merkkiä enkä kovin paljoa pahoitellut, että hän oli
nähnyt tämän murheellisen kohdan kertomuksestani. Hän pani paperit
taskuunsa, luettuaan vielä kiitokseni siitä, että olin pelastunut
_omalta itseltäni_; ja sanoi tarttuen minua vyötäisiltä: "Oi rakas
tyttöni! sinun surullinen tarinasi ja suloiset mietteesi sen johdosta
ovat koskeneet minua herkkään kohtaan. Olisin tullut todella
onnettomaksi, jos niin olisi käynyt. Näen että sinua on liian tylysti
kohdeltu; ja oli taivaan armo, että kestit koettelemuksesi tuolla
kamalan kohtalokkaalla hetkellä."
Sitte hän sulki minut hyvin hellästi syliinsä. "Lähtekäämme,
Pamelani, pois tämän kirotun veden ääreltä; sillä en voi enää sitä
kevein mielin katsella, muistellessani kuinka vähällä se oli tulla
kaunokaiseni tuhoksi. Aioin", lisäsi hän, "peloittaa sinut alistumaan
tahtooni, kun en voinut sinua lemmellä suostuttaa; ja rouva Jewkes
totteli minua liiankin hyvin, kun palaamisesi kauhut pettymyksesi
jälkeen olivat niin suuret, että sinulla tuskin oli rohkeutta
niitä kestää, vaan olit vähällä tehdä noin turmiollisen valinnan,
välttääksesi kohtelun jota pelkäsit".
"Hyvä herra", sanoin, "minulla on syytä siunata rakkaita vanhempiani
ja hyvää emäntääni, äitiänne, siitä että antoivat minulle
uskonnollisen kasvatuksen. Ilman sitä ja Jumalan armoa olisin jo
useasti yrittänyt epätoivoista tekoa. Sitä vähemmin ihmettelen,
että ihmis-parat, joilla ei ole jumalanpelkoa silmiensä edessä
ohjaajanaan ja jotka sallivat alakuloisuuden aivan masentaa mielensä,
heittäytyvät turmioon."
"Kah, suutele minua", virkkoi hän, "ja sano antavasi minulle
anteeksi, että olen saattanut sinut niin suureen vaaraan ja hätään.
Jos saan nähdä ne aikaisemmat kirjeesi, eivätkä nämä taskussani
olevat anna minulle aihetta mielipiteeni muuttamiseen, niin tahdon
koettaa uhmata maailmaa ja sen moittivia arvosteluja sekä korvata
Pamelalleni, mikäli koko elinaikanani siihen kykenen, kaikki kovat
koettelemukset, mitkä olen hänelle tuottanut."
Kaikki tämä kuulosti hyvältä; mutta pian näette, kuinka kummallisen
käänteen asia sai; sillä tuo valeavioliitto muistui jälleen mieleeni,
ja minä sanoin: "Teidän palvelijatar-rukkanne on aivan arvoton
sellaiseen suureen kunniaan: mitäpä siitä muuta seuraisi kuin
kateutta häntä itseänsä kohtaan ja häpeätä teille? Sallikaa siis,
arvoisa herra, minun palata köyhien vanhempaini luo; en muuta pyydä."
Silloin hän suuttui kamalasti. "Ja _näinkö"_, kiivastui hän,
"vastataan minulle ja halveksitaan herkkien hetkieni alentuvaa
hellyyttä? Nurja, kohtuuton Pamela! Mene pois silmieni edestä ja
opi käyttäytymään yhtä hyvin toivorikkaan näköalan avautuessa kuin
ahdistetussa tilassa. Silloin ja vasta silloin vedät huomioni
puoleesi."
Minä säikähdin ja aioin puhua, mutta hän polki jalkaa ja tiuskaisi:
"Mene siitä, sanon; en voi sietää tuota typerän romantillista
hupsuutta."
"Sana vain", virkoin minä, "vain yksi sana! Minä rukoilen teidän
arvoisuuttanne."
Hän kääntyi luotani kovin vihaisena ja poikkesi kulkemaan toista
käytävää alaspäin. Menin sisälle perin raskain mielin. Pelkään
olleeni liian kohtuuton juuri sillä hetkellä kun hän oli niin
alentuvainen; mutta jos se hänen puoleltaan oli joku juoni, kuten
pelkäsin, tuon valevihkimisen aikaansaamiseksi (sillä hän on täynnä
sotajuonia ja vehkeitä), niin minua ei voitane järin paljon moittia
käytöksestäni.
Menin sitten ylös kylkeiseeni ja kirjoitin näin pitkälle, hänen
kävellessään päivälliseen asti. Hän on nyt käynyt aterialle ja on
kovin nyreissään, miettiväisenä ja pahalla päällä, kuten rouva
Jewkesilta kuulin. Viimemainittu kysyy, mitä olen hänelle tehnyt. Nyt
minua jälleen peloittaa hänen tapaamisensa! Milloin loppunevatkaan
ahdistukseni aiheet?