Niin, mihin tämä päättyy, en osaa sanoa. Mutta täällä minä nyt
olen, pienessä kyläpahaisessa, melkein samanlaisessa kuin teidän.
Kohdakkoin tiedustan sen nimeä; ja Robin vakuuttaa minulle, että
hänellä on määräys tuoda minut teidän luoksenne, rakas isä ja äiti.
Oi, kunpa hän ei minua jälleen pettäisi! Mutta kun ei minulla ole
mitään muuta tehtävää ja kun olen varma, etten saisi unta silmääni,
jos menisinkin vuoteeseen, niin kirjoittelen aikani kuluksi, ja
jatkan siitä, mihin kertomukseni sunnuntaina iltapäivällä jäi.
Rouva Jewkes tuli luokseni tuoden kirjeistäni sen vastauksen, että
isäntäni sanoi jättävänsä niiden lukemisen toistaiseksi, "jottei
niissä mikään hellyttäisi häntä muuttamaan päätöstänsä. Mutta jos hän
ne lukee, hän lähettää ne sinulle jälkeenpäin kotiin. -- Ja", sanoi
rouva Jewkes, "tässä ovat lainaamani guineasi: sillä huomaan että
kaikki on nyt sinuun nähden ohitse" Hän näki minun itkevän ja kysyi:
"Kaduttaako?" -- "Mitä minä katuisin?" sanoin minä. -- "No, enpä
tiedä", vastasi hän; "mutta herra on varmaan saanut kokea ivallisia
letkauksiasi, muutoin hän ei olisi niin vimmoissaan. Niin", jatkoi
hän ja nosti kätensä ylös, "sinulla on sisua! Mutta toivoakseni se
nyt talttuu." "Sitä minäkin toivon", vastasin. "No, olen valmis."
Hän nosti ikkunan ylös ja sanoi: "Minä käsken Robinin noutaa
matkalaukkusi -- kimpsusi ja kampsusi! Olen iloinen, että lähdet."
"Minulla", lausuin minä, "ei ole sanoja _teille_ tuhlata, rouva
Jewkes; mutta", niiaten hänelle hyvin syvään, "minä kiitän
teitä mitä sydämellisimmin kaikista tehoisan siveellisistä
kohteliaisuuksistanne; ja sitte hyvästi. Sillä minulla ei ole mitään
matkalaukkua, sen teille vakuutan, eikä muutakaan paitsi nämä jotkut
kapineet, mitkä olen tuonut huivissani, sekä vaatteet ylläni." Olin
näetten kaiken aikaa käyttänyt omia ostovaatteitani, vaikka isäntäni
oli tahtonut toisin. Otin kuitenkin mukaan paperia, mustetta ja kyniä.
Kulkiessani vierashuoneen ohi, hän astahti sisälle ja kysyi: "Eikö
teidän arvoisuudellanne ole mitään sanottavaa tälle tytölle,
ennen kuin hän lähtee?" Kuulin isäntäni vastaavan, vaikken häntä
nähnyt: "Kuka on teidän käskenyt, rouva Jewkes, tuolla tavoin puhua
_tytöstä?_ Hän on loukannut ainoastaan minua."
"Pyydän teidän arvoisuuttanne suomaan anteeksi", sanoi heittiö;
"mutta jos olisin teidän arvoisuutenne asemassa, ei hän kaiken sen
vaivan jälkeen, mitä on teille tuottanut, pääsisi täältä ehjin
siivin". -- "Ei siitä enempää, kuten teille _jo sanoin"_, vastasi
hän; "mitä! kun minulla on moiset todistukset siitä, että hänen
hyveellisyydessään on hänen kaikki ylpeytensä, niin pitäisikö minun
se häneltä ryöstää? Ei", lisäsi hän, "menköön hän, nurjamielinen
ja hupsu, mikä onkin; mutta hän _ansaitsee_, että saa lähteä
kunniallisena, ja sellaisena hänen on lähdettävä!"
Jouduin niin riemastuksiini tästä odottamattomasta hyvyydestä, että
avasin oven, ennen kuin tiesin mitä tein, ja sanoin polvilleni
langeten ja kohottaen ristiinliitetyt käteni: "Oi, minä kiitän teidän
arvoisuuttanne tuhannen tuhatta kertaa! Jumala siunatkoon teitä tästä
minulle osoittamastanne hyvyydestä! Rukoilen teidän puolestanne niin
kauvan kuin elän, ja samoin tekevät myöskin rakas isäni ja äitini.
Ja, rouva Jewkes", sanoin, "rukoilen _teidänkin_ puolestanne, vaikka
olettekin sellainen jumalaton ilkimys".
Hän kääntyi pois, meni yksityiskammioonsa ja sulki oven. Hänen ei
olisi tarvinnut niin tehdä; sillä minä en olisi mennyt lähemmäksi.
En minä suinkaan sanonut _niin paljoa_, että olisin kaiken tämän
suuttumuksen ansainnut.
Luulenpa että lähdin talosta vastahakoisesti. Voitteko sitä uskoa?
-- Mikähän mahtoikaan minua vaivata? Tunsin jotakin niin outoa
sydämessäni. Mikähän minun oikeastaan on! Mutta tämä tuli niin
_odottamatta!_ -- siitä se varmaankin kaikki johtui. Silti olen yhä
sangen omituinen. En suinkaan voi olla niiden vanhojen nurisevien
israelilaisten kaltainen, jotka ikävöitsivät takaisin sipulien ja
kynsilaukan ääreen Egyptiin, sitte kun olivat siellä kärsineet
niin raskasta orjuutta? -- Minä vaadin sinut, oi ristiriitainen,
hillitsemätön sydän, ankaralle tilille tästä omituisesta tunnelmasta,
jahka pääsen rakkaan isäni ja äitini luo; ja jos löydän sinussa
jotakin sopimatonta, niin saat olla varma, että sinut nöyryytetään,
mikäli ankara kieltäymys, rukous ja lihan kuritus voi sen tehdä.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, tuo hänen _viimeinen_ hyvyytensä on
herkästi koskenut minuun. Melkein toivoisin, etten olisi niitä sanoja
kuullut; ja kuitenkin aavistelen olevani iloinen, että ne kuulin;
sillä minua riemastuttaisi ajatella hänestä parasta hänen _itsensä_
tähden.
No niin, menin ulos vaunujen luo, samojen, joilla minut oli tuotukin.
"Kah, herra Robert", sanoin, "tässä olen jälleen! Isoisten poloisena
leikkihyrränä! Pelkkänä kohtalon pallona! Teillä on varmaan
määräyksenne."
"Niin on, neiti", sanoi hän. -- "Älkäähän nyt", pyysin, "nimittäkö
minua _neidiksi_ tai seiskö lakitta päin minunlaiseni edessä".
-- "Vaikkei herra olisikaan _varoittanut_ minua laiminlyömästä
kunnioitusta teitä kohtaan, olisin sittenkin osoittanut sitä parhaani
mukaan", sanoi hän. -- "Niin", vastasin minä, sydän täynnä, "te
olette hyvin ystävällinen, herra Robert".
Herra Colbrand, joka oli ratsun selässä pistoolit vyöllä, saapui
luokseni niin pian kun olin päässyt vaunuihin, hänkin avopäin.
"Mitä, monsieur!" huudahdin minä. "Oletteko tekin tuleva mukaani?"
-- "Saatan teidän osaa tiestä", sanoi hän, "olla turvana". -- "Minä
_toivon_, että tekin menettelette siinä ystävällisesti, herra
Colbrand", virkoin minä.
Minulla ei ollut ketään, jolle olisin heiluttanut nenäliinaa tai
jättänyt hyvästi; ja antausin omiin mietteisiini tästä omituisesta
uhittelevasta sydämestäni, jota en koskaan ennen ole huomannut niin
uppiniskaiseksi ja tolkuttomaksi.
Pois kulkivat siis vaunut! Ja kun olin päässyt ulos jalavakujalta
isolle maantielle, saatoin tuskin muuta luulla kuin että näin unta
kaiken aikaa. Muutamaa tuntia varemmin melkein isäntäni sylissä
hänen puhuessaan minulle satoja helliä sanoja ja ollessaan herkästi
huolestuneena minulle tuottamistaan onnettomuuksista; ja sitten yksi
ainoa sananen oli hänet ärsyttänyt minua vastaan, ja minut häädettiin
talosta, saatuani vain hetkeä aikaisemmin karkoituksestani tiedon.
Ja kaikki hänen ystävällisyytensä muuttunut vihaksi! Ja nyt kello
kolmesta viiteen ajettuamme olen joutunut usean penikulman päähän!
Mutta jos olen matkalla teidän luoksenne, niin kaikki toivottavasti
kääntyy hyväksi jälleen. Oi, voi, mitä omituisia olentoja ovatkaan
miehet! _herrasmiehet_, tulisi minun pikemminkin sanoa! Sillä
rakkaalla, ansiokkaalla, hyvällä äidilläni, vaikka köyhyys on teidän
molempain osanne, on ollut parempi onni, ja te olette ja olette aina
olleet siunatut keskenänne! -- Mutta tämäkin miellyttää minua: hän
oli niin hyvä, ei sallinut rouva Jewkesin puhua minusta pahaa ja
hylkäsi hänen inhoittavan, epänaisellisen neuvonsa. Voi, mikä musta
sydän sillä kurjalla raukalla on! -- Ei minun siis tarvitse niin
suuresti moittia _miehiä_; sillä isäntäni, niin häijyksi kuin hänet
luulinkin, ei ole puoleksikaan niin paha kuin tuo nainen. Varmaan se
on jumalankieltäjä! Ettekö luulekin?
Emme voineet päästä edemmäksi kuin tähän pieneen kurjaan paikkaan ja
viheliäiseen kapakkaan -- sitä se pikemmin on kuin majatalo; -- sillä
alkoi hämärtää, eikä Robin kiirehtinyt niin paljoa kuin olisi voinut;
ja vaivoin sai hän hevosensa jollakin tavoin hoivatuiksi. Herra
Colbrand ja Robert myös ovat hyvin kohteliaita. Näen että hänellä on
matkalaukkuni sidottuna vaunujen perään. Minä en sitä halunnut; mutta
nythän en tule aivan tyhjin käsin. Täydellinen suoriutuminen eroon
minusta, näen mä -- kimpsut ja kampsut, käyttääkseni rouva Jewkesin
sanoja. -- Niin, minun tarinastani tulisi varmaan hämmästyttävä
romaani, jos se hyvin kerrottaisiin.
Herra Robert saapui juuri ja pyysi minua syömään jotakin. Kiitin
häntä, mutta sanoin ettei minulla ollut ruokahalua. Käskin hänen
pyytää herra Colbrandia sisälle, ja tämä tuli; mutta kumpikaan heistä
ei tahtonut istua eikä panna hattua päähänsä. Mitä narrinpeliä se
onkaan minunlaiseni tyttö-paran edessä! Kysyin heiltä, oliko heillä
lupa sanoa minulle totuus siihen nähden, mitä heidän oli minulle
tehtävä. Jos ei, niin en sitä pyytäisikään. Molemmat vakuuttivat,
että Robinilla oli määräys kyyditä minut isäni kotiin; ja herra
Colbrandin oli jätettävä minut kymmenen penikulman päähän ja sitten
ratsastettava toiseen kartanoon odottamaan isäntäni saapumista.
Molemmat puhuivat niin juhlallisesti, etten voinut olla heitä
uskomatta.
Mutta kun Robin meni pihalle, sanoi toinen, että hänellä oli
annettavana minulle kirje huomenna puolenpäivän aikaan, jolloin
meidän oli poikettava syöttämään hevosia rouva Jewkesin sukulaisen
luona. "Enkö voisi pyytää teiltä sitä suosiota, että saisin nähdä sen
tänä iltana?" kysyin minä. Hän näytti niin vähän halukkaalta sitä
minulta kieltämään, että toivon hänet vähitellen taivuttavani.
* * * * *
Niin, rakas isä ja äiti, olen saanut tuon kirjeen lupaamalla ja
vakuuttamalla, että pidän asian salassa ja etten ryhdy sen johdosta
mihinkään toimenpiteisiin. Yritän sen avata sinettiä murtamatta, jos
mahdollista, ja otan siitä vähitellen jäljennöksen; sillä kun Robin
kulkee ulos ja sisälle, niin tässä pienessä talossa ei juuri ole
mitään tilaisuutta olla pitkää aikaa yksinään. Ka, näin kuuluu kirje:
Kun nämä rivit sinulle annetaan, olet jo etäällä täältä matkallasi
isäsi ja äitisi luo, jonne olet niin kauvan ikävöinyt; ja minä
toivon, että voin karkoittaa ajatuksistani vähäisimmänkin häivän
siitä hellyydestä, jota hupsu sydämeni oli sinua kohtaan tuntenut.
En kanna sinulle mitään kaunaa; mutta kun tarkoitus, jota varten
sinua pidätin, oli rauennut, en tahtonut että viipyisit luonani
hetkeäkään sen tylyn vastauksen jälkeen, minkä annoit juuri
ollessani taipuvainen syrjäyttämään kaikki muut mietteet,
esittääkseni sinulle kunnioittavan kosinnan. Sillä näinhän hyvin,
että osat olivat kokonaan vaihtuneet saattaen minun asemani
vaikeaksi ja että minua uhkasi paljoa pikemmin vaara _sinun_
puoleltasi kuin sinua _minun_ puoleltani. Olin tekemäisilläni
päätöksen uhmata kaikkia maailman moitteita ja arvosteluja ja
ottaa sinut vaimokseni.
Tunnustan vielä toisenkin totuuden: jos en olisi eronnut sinusta
niin kuin erosin, vaan sallinut sinun viipyä kunnes olisin lukenut
päiväkirjasi siinä epäilemättä tavattavine mietelmineen ja kuullut
sinun hurmaavat puolustelusi, niin pelkäsin etten olisi voinut
luottaa omaan päätökseeni. Ja tämä on avomielisesti tunnustaen
syy, miksi päätin olla sinua näkemättä, ja kuulematta puhettasi;
sillä tunnenhan hyvin heikkouteni sinun suhteesi.
Mutta minä tahdon voittaa tämän hellän hulluuden; toivon sen
voittaneenikin, koska se oli vähällä käydä minulle niin kalliiksi.
Ja tämän kirjoitan sanoakseni sinulle, että toivotan sinulle hyvää
kaikesta sydämestäni, vaikka olet levittänyt sellaista tuhoa
huonekunnassani. Kuitenkaan en voi olla lausumatta, että minä en
soisi sinun aivan pian menevän naimisiin, varsinkaan sitä kirottua
Williamsia ottavan. Mutta mitäpä kaikki tuo minulle nyt merkitsee?
Heikkouteni vain pakoittaa minut sanomaan, että koska jo katselin
sinua _omanani_ ja sinä niin pian pääsit eroon ensimäisestä
puolisostasi, niin ethän kieltäne _muistoltani_ sitä kahdentoista
kuukauden kohteliaisuutta, mihin säädyllisyyteen jokainen
tavallinen henkilö alistuu; vaikka se olisikin _pelkkä_
kohteliaisuus tomulleni.
Kyhäyksesi palautetaan uskollisesti; ja minä olen maksanut
uteliaisuuteni niin kalliisti niiden sieluuni syövyttämällä
rakkaudella sinua kohtaan, että pitäisit itseäsi yltäkyllin
kostettuna tietäessäsi mitä ne ovat minulle maksaneet.
Aioin piirtää vain muutamia rivejä, mutta kirjeeni on venynyt
pitkäksi. Tahdon nyt koettaa tointua ajatusteni sekavuudesta ja
palautua järjen tolalle: ja minulle käy kylläkin vaivaloiseksi
korjata asioitani, sovittaa välejäni omaisteni kanssa ja täyttää
juopaa, jonka sinä olet aiheuttanut. Sillä salli minun sanoa
sinulle, että vaikka voin antaa anteeksi _sinulle_, en voi koskaan
suoda anteeksi _sisarelleni_ enkä palkollisilleni, sillä
johonkinhan minun täytyy purkaa mieleni karvautta. En epäile, että
järkevästi vältät panemasta minua alttiiksi enempää kuin oman
puolustuksesi vuoksi on välttämätöntä; ja _sitä_ varten sallin
sinun syyttää minua ja tarpeen tullen olen valmis itsekin
syyttämään itseäni. Sillä minä olen ja olen aina _sinulle hyvää
toivova harras ystäväsi_.
Tämä kirje hetkellä, jolloin pelkäsin jotakin uutta juonta, on
vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään muu _sitä_ lajia olisi voinut.
Tässä hän tunnustaa, kuinka suuressa arvossa hän minua pitää, ja
hänen ankara käytöksensä on selitetty tavalla, joka kovin koskee
sydämeeni. Tuo ilkeä mustalaistarina on petosta meitä kumpaakin
vastaan ja on minut aivan tuhonnut. Rakkaat vanhempani, suokaa
minulle anteeksi! Mutta jo aikaisemmin huomasin surukseni, että
sydämeni oli liian puolueellinen häntä kohtaan; ja _nyt_, kun hän
osoittaa niin paljon avomielisyyttä, hellyyttä ja _kunnioitustakin_
(mitä minä vain olinkin epäillyt), olen aivan järkkynyt. Tämä oli
kuitenkin onni, jonka odottamiseen minulla ei ollut mitään syytä.
Mutta minun täytyy sanoa teille, etten koskaan voi ajatella ketään
muuta maailmassa kuin häntä. "Havittelua!" sanonette; ja sitä se
onkin; mutta rakkaus ei ole vapaaehtoista -- _rakkaus_, sanoin...
Kuitenkaan ei se toivoakseni liene mennyt niin pitkälle, että tekisi
minut _kovin_ rauhattomaksi; sillä minä en tiedä, miten se syntyi tai
milloin se alkoi; mutta se on hiipinyt varkaan tavoin sydämeeni ennen
kuin tiesin mikä minua vaivasikaan.
Soisin -- koska on liian myöhäistä ja kohtaloni jo päätetty -- etten
olisi tätä kirjettä saanut enkä kuullut hänen puolustavan minua tuota
kurjaa naista vastaan. Sillä silloin olisin kiittänyt taivasta,
päästyäni näin onnellisesti hänen hyveellisyyttäni vaanivia juoniansa
pakoon. Mutta nyt on järki-parkani aivan ylösalaisin, ja minä olen
paennut ollakseni vain entistä enemmän vanki.
Toivon kuitenkin, että kaikki kääntyy parhaaksi ja että teidän
viisaiden neuvojenne ja hurskaiden rukoustenne avulla kykenen
voittamaan tämän heikkouden. Mutta, rakas herrani, minä pysyn
pitemmän ajan kuin kaksitoista kuukautta _todellisena_ leskenä
kohteliaisuudesta ja _enemmän_ kuin kohteliaisuudesta teidän
tomullenne! Oi tuota rakasta sanaa! Kuinka ystävällinen, kuinka
liikuttava, kuinka hellä! Miksen ollut herttuatar voidakseni osoittaa
kiitollisuuttani siitä? Mutta nyt minun olisi täytynyt ponnistella
kiitollisuudenvelan painon alla, jos osakseni olisi tullutkin tämä
onni, joka olisi puristanut minut kuoliaaksi ja jota en koskaan
voisi palkita elinkautisellakaan uskollisella rakkaudella ja auliin
iloisella kuuliaisuudella!
Suokaa anteeksi tytär-poloisellenne! Minua surettaa tuntiessani
tämän koettelemuksen koskevan itseeni niin kipeästi ja huomatessani
sukupuoleni ja hennon ikäni koko heikkouden yllättäneen minut ja
olevan liian valtava sitä vastustaakseni. Mutta aika, rukoukset
ja Jumalan tahtoon alistuminen sekä teidän hyvien opetustenne ja
hyödyllisten esimerkkienne teho toivoakseni auttaa minut suoriutumaan
tästä raskaasta koettelemuksesta.
Oi, sinä petollinen sydämeni, ettäs olet minulle tämän tehnyt --
edes edeltäpäin varoittamatta minua tuhosta, jota olit minulle
tuottamassa! Ettäs noin hupsusti antauduit ylpeän tungettelijan
valtaan, edes neuvottelematta koidon omistajattaresi kanssa! Mutta
sinun rangaistuksestasi tulee _ensimäinen_ ja _suurin_: ja kyllä
ansaitsetkin saada kärsiä, kavala petturi, kun niin helposti antausit
kokonaan ennen kuin käsky saapui, ja vieläpä sellaiselle, joka oli
kohdellut minua niin pahoin, ja kun jo olitkin niin hyvin pitänyt
puoliasi hurjimpia ja tunnustettuja ja senvuoksi vaarallisemmiksi
otaksumiani hyökkäyksiä vastaan!
Mutta kuitenkin täytyy minun joko olla teille ilmaisematta tätä
heikkouttani tai reväistä tämä kohta pois kirjoituksestani. --
_Huomaa!_ Tätä on kotiin päästyäni mietittävä.