"Eipä väliä", vastasi hän; "sehän on vain minun hahmossani asuvan
Luciferisi tapaista, ja tehtyäni sinua kohtaan niin paljon
kamaluuksia, kuten _sinä_ ajattelet, sinulla ei ole suurta syytä
tuomita tätä niin ankarasti; tai sitä on joka tapauksessa pidettävä
vain muiden tekojeni mukaisena".
"Mutta, hyvä herra", estelin yhä, kauheasti peljäten, että hän
aavisteli niiden olevan vaatteissani, "jos näin kohtuuttomasti
vaaditte tottelemista -- vaikka se totisesti on surkeaa
hirmuvaltaisuutta, -- niin sallikaa minun mennä ylös lukemaan ne
vielä kertaalleen, ja te saatte ne silmäilläksenne sen surullisen
kertomuksen loppuun asti, joka on jo hallussanne olevien kyhäysten
jatkona".
"Tahdon nähdä ne kaikki", tivasi hän, "tähän hetkeen asti, jos olet
niin pitkälle kirjoittanut, tai ainakin vielä tämän viikon päiviin".
"Sallikaa minun siis mennä ylös niitä silmäämään", vastasin,
"nähdäkseni mitä olen kirjoittanut ja mihin päivään asti, jotta tuon
ne teille, sillä ettehän tahtone ihan kaikkea nähdä".
"Tahdon niinkin", vastasi hän. "Mutta kah, Pamela, sano minulle
totuus, _ovatko_ ne ylhäällä?" Säikähdyin kovasti. Hän huomasi
hämminkini. "Sano minulle totuus", toisti hän. -- "Ka, hyvä herra",
vastasin minä, "olen joskus paloitellut niitä kuivan multakokkareen
alla puutarhassa ja milloin missäkin paikassa; nuo, jotka teillä on
kädessänne, olivat useita päiviä ruusupensaan alla puutarhassa".
"Viekas huippana!" sanoi hän. "Mitä tuo tähän kysymykseen kuuluu?
Ovatko ne _puvussasi?"_
"Jos", virkoin nyt, "minun täytyy kaivaa ne kätköstään
seinälaudoituksen takana, niin ettekö te katsele minua?"
"Yhä enemmän viekkaita verukkeita", virkkoi hän. "Onko sekään
vastaus kysymykseeni? Olen etsinyt niitä kaikkialta ylhäältä ja
makuukomerostasi, enkä kykene niitä löytämään; senvuoksi _tahdon_
tietää, missä ne ovat. Nyt", lisäsi hän, "olen tullut siihen
käsitykseen, että ne ovat sinulla mukanasi; ja vaikken eläissäni
ole riisunut tyttöä, niin alanpa nyt vähentää verhoa kauniilta
Pamelaltani, eikä minun toivoakseni tarvitse mennä pitkälle, ennen
kuin ne löydän."
Hyrähdin itkuun ja sanoin: "On aivan armotonta kohdella minua tällä
tavoin. Ajatelkaahan, hyvä herra" --. sillä hän alkoi irroitella
neuloja huivistani, -- "ajatelkaa! Pyydän, ajatelkaa toki!"
"No", sanoi hän, "ajatteletko _sinä?_ Sillä minä tahdon nähdä ne
paperit. Mutta kenties ne ovat sidottuina sukkarihmoillasi polvien
kohdalle"; ja hän kumartui. Onko koskaan kuultu mitään niin häijyä ja
halpamaista? Minä painuin polvilleni ja sanoin: "Mitä _voin_ tehdä?
Jos sallitte minun mennä ylös, niin tuon ne."
"Tuotko todellakin", kysyi hän, "vakuutatko kautta kunniasi, että
annat minun nähdä ne kaikki etkä yritä piiloittaa ainoatakaan
lippusta?"
"Kyllä, hyvä herra." -- "Kunniasanallasi?" -- "Niin, herra." -- Ja
sitte hän salli minun mennä ylikertaan. Itkin katkerasti kiukusta.
Varmastikaan ei kukaan ole sellaista kokenut kuin minä!
Menin sivukammiooni ja istahdin. En voinut sietää ajatusta, että
luopuisin papereistani. Sitäpaitsi olisi minun täytynyt melkein
riisuutua irroittaakseni ne. Niinpä kirjoitin tähän tapaan: