Huomaan että minua vielä kovin vartioidaan ja epäillään. Soisin
olevani teidän luonanne; mutta nyt kahteen viikkoon ei se ole
mahdollista. En pidä näistä viikoista, pelkään tämän ajan käyvän
minulle tukalaksi ja vaaralliseksi.
Herra lähetti juuri noutamaan minut kävelylle puutarhaan kanssansa;
mutta minä en pidä hänestä ollenkaan enkä hänen tavoistaan, sillä hän
tahtoi pitää kätensä vyötäisilläni ja puhui ehtymättömästi helliä
sanoja, jotka olisivat riittäneet saattamaan minut ylpeäksi, ellei
hänen tarkoituksensa olisi ollut ilmeinen. Käveltyämme ympärinsä
hän vei minut pieneen lehtimajaan puutarhan takaosaan; ja sai minut
tosiaan pelkäämään omaa itseäni, sillä hän kävi kovin kiusalliseksi,
pani minut istumaan polvelleen ja suuteli minua niin usein, että
sanoin: "Hyvä herra, minä en ollenkaan pidä täällä olemisesta,
en tosiaan. Vallan te minut saatte pelkäämään!" Ja tunsin vielä
suurempaa ahdistusta muistaessani mitä kerran olin kuullut hänen
sanovan rouva Jewkesille, tietämättä minun sitä kuulevan, ja
mikä aina on ollut herkimmin mielessäni, vaikken ole siitä ennen
maininnut, kun en tiennyt miten sen kirjoituksessani esittäisin.
Emännöitsijä oli luullakseni rohkaissut häntä hänen pahuudessaan,
sillä se oli viimeisen hirveän koetuksen edellä; ja minä kuulin
ainoastaan hänen vastauksensa.
Hän sanoi: "Tahdon koettaa vielä _kerran_; mutta olen alottanut
väärästä päästä: sillä huomaan kauhun vain lisäävän hänen jäätävää
ynseyttään. Hän on ihastuttava tyttö, ja kenties hänet voi
ystävällisyydellä sulattaa. Minun olisi tullut taltuttaa hänet
rakkaudella, sensijaan että olen hyydyttänyt pelolla."
Eikö hän tästä päättäen ole kurjan häijy mies? Ihan punehdun
tätä kirjoittaessani. Mutta luotan siihen, että Jumala, joka
on pelastanut minut leijonan ja karhun käpälistä, -- hänen ja
rouva Jewkesin väkivaltaisuuksista --, pian pelastaa minut tästä
_filistealaisestakin_, jotta en _uhmailisi elävän Jumalan käskyjä!_
Ja kun tuo lause muistui mieleeni, ajattelin etten milloinkaan voisi
olla liiaksi varuillani, varsinkaan kun hän otti sellaisia vapauksia,
vakuutellen kunniallisuutta, vaikka hänen tekonsa eivät olleet
sopusoinnussa sanojen kanssa. Pyysin ja rukoilin, että hän päästäisi
minut; ja jollen olisi osoittautunut aivan välinpitämättömäksi
kaikista hänen puheistaan ja päättänyt olla jäämättä, mikäli vain
saatoin riuhtaista itseni irti, en tiedä kuinka pitkälle hän olisi
mennyt: sillä minun oli pakko vaipua polvilleni.
Vihdoin hän käveli ulos minun kanssani, yhä laverrellen kunniastaan
ja rakkaudestaan. "Niin, niin, hyvä herra", sanoin minä, "teidän
kunniananne on riistää minulta kunnia; ja teidän rakkautenne
tähtää minun perikatooni, sen näen selvästi. En tahdo enää kävellä
kanssanne, herra." -- "Tiedätkö, kelle puhut", sanoi hän, "ja missä
olet?"
Voitte käsittää, ettei minulla ollut syytä luulla häntä niin
säädylliseksi kuin hänen olisi pitänyt olla; ja niinpä sanoinkin:
"Missä olen, teidän arvoisuutenne, sen tiedän liiankin hyvin, ja
tiedän myös, ettei täällä ole ketään minua ystävänä auttamassa.
Siihen nähden taas, kelle puhun, sallikoon teidän arvoisuutenne minun
kysyä teiltä, mitä haluaisitte minun vastaavan?"
"Ka, sano minulle", tiukkasi hän, "minkä vastauksen tahtoisit antaa?"
-- "Se vain vihoittaisi teitä", sanoin minä, "ja silloin joutuisin,
jos mahdollista, vielä pahemman kohtelun alaiseksi". -- "Minä en
suutu", vakuutti hän. -- "No, niin, herra", vastasin, "te ette voi
olla hyvän emäntä-vainajani poika; sillä hän rakasti minua ja opetti
minulle hyveellisyyttä. Ette voi olla minun isäntäni; sillä kukaan
isäntä ei käyttäydy noin alhaisesti poloista palvelijatartansa
kohtaan."
Hän laski kätensä vyötäisilleni ja toisen kätensä kaulaani, ja
siitä minä yllyin vielä vihaisemmaksi ja rohkeammaksi; ja kun
hän kysyi: "Kuka minä sitten olen?" niin vastasin (ponnistellen
irroittautuakseni hänestä ja kovin vimmoissani): "Ka, varmaan olette
itse Lucifer isäntäni _hahmossa_; muutoin ette voisi minua täten
kohdella." -- "Tuo on liian vapaata puhetta", sanoi hän suuttuen;
"sinun itsesi tähden toivon, ettet niitä sanojasi toista; sillä jos
sinä et osoita säädyllisyyttä minua kohtaan, en minäkään haikaile
sinuun nähden."
Aloin juosta pois hänen luotansa, mutta hän sanoi: "Tule takaisin,
kun sinua käsken." Tietäen että joka paikka oli minulle yhtä
vaarallinen ja ettei minulla ollut kenen turviin paeta, palasin
hänen kutsustaan; ja huomatessani hänen näyttävän pahastuneelta
panin käteni ristiin, itkin ja virkoin: "Pyydän, että suotte minulle
anteeksi, hyvä herra."
"Ei", vastasi hän, "sano mieluummin: 'pyydän, Lucifer, suo minulle
anteeksi!' Ja kuinka voit nyt, kun pidät minua paholaisena, odottaa
minulta mitään hyvää? Kuinka voit olettaa saavasi minulta muuta kuin
pahinta kohtelua? -- Sinä olet antanut minulle mainelauseen, Pamela;
äläkä moiti minua siitä, että sen mukaisesti menettelen."
"Arvoisa herra", lausuin minä, "sallikaa minun pyytää teiltä
anteeksi: olen tosiaan pahoillani rohkeudestani; mutta ettehän tekään
käyttäydy minua kohtaan herrasmiehen tavoin, -- ja kuinka voisin
ilmaista suuttumukseni, jos seuloisin sanojani, kun te olette niin
säädytön?"
"Sievistelevä hupakko!" huudahti hän, "mihin säädyttömyyksiin olen
tehnyt itseni sinua kohtaan syypääksi? Olin noiduttu, kun en pannut
aikomustani täytäntöön viime sunnuntai-yönä. Silloin ei sinun
hillitön kielesi olisi antanut minulle pahinta nimitystä aivan
pienoisista vapauksista, jotka samalla kertaa todistavat rakkauttani
ja hupsuuttani. Mutta mene siitä", tiuskaisi hän, tarttuen käteeni ja
työntäen sen luotaan, "ja opi järjellisempää käytöstä; ja minä luovun
mielettömästä huomaavaisuudestani sinua kohtaan ja otan arvostani ja
asemastani vaarin. Mene siitä!" toisti hän korskeasti.
"En tosiaan voi lähteä, hyvä herra", sanoin minä, "ennenkuin annatte
minulle anteeksi, jota teiltä anon polvilleni langenneena. Olen
todella pahoillani rohkeudestani. Mutta näen kuinka te edistätte
aikeitanne: te hiivitte vähä-vähältä kimppuuni, milloin viihdytellen
minua, milloin uhkaillen. Ja jos laiminlöisin osoittaa suuttumustani
teidän yrittäessänne minua kohtaan jotakin sopimatonta, eikö se
olisi samaa kuin aste asteelta suistua turmiooni? Eikö osoittaisi,
että voin sietää teidän puoleltanne mitä tahansa, jos en heti
ilmaisisi kaikkea närkästystä, minkä _kykenen_ ilmaisemaan, niin
pian kun alatte lähennellä sitä, mitä pelkään? Ja ettekö ole
miltei suoraan tunnustanutkin tavoittelevanne turmiotani? Oletteko
kertaakaan antanut minulle toiveita siitä, että luopuisitte
aikomuksistanne minua vastaan? Kuinka siis, hyvä herra, voin
muutoin puolustautua kuin osoittamalla inhoa jokaisesta perikatoani
tähtäävästä toimenpiteestä? Onko minulla muuta keinoa jälellä kuin
sanat? Ja voivatko ne sanat olla muuta kuin niin voimakkaita,
että ne osoittavat sydämeni pohjassa tuntemaani kammoa jokaista
hyveellisyyttäni uhkaavaa yritystä kohtaan? Asettukaa tuomitessanne
minun tilalleni, herra, ja suokaa minulle anteeksi."
"Sinulle anteeksi", sanoi hän, "vaikket kadukaan! Vaikka röyhkeästi
puolustelet rikkomustasi muka oikeutettuna! Mikset sano, ettet enää
koskaan minua loukkaa?"
"Tahdon koettaa, hyvä herra", lupasin minä, "aina säilyttää teitä
kohtaan sen säädyllisyyden, mikä minulle sopii. Mutta minun täytyy
tosiaan pyytää teiltä lupaa sanoakseni, että kun te unohdatte
säädyllisyyden vaatimukset teoissanne ja kun minulla ei ole muuta
käytettävissä kuin sanat närkästymiseni ilmaisuksi moisista
teoista, niin en tahdo luvata välttää ankarimpiakaan lauseita, mitä
hätäännyksissäni mieleeni tulee; eikä teidän äkäisyytenne minua siitä
peloita, milloin hyveellisyyteni on kysymyksessä."
"Mistä siis", kysyi hän, "pyydät anteeksi? Missä on se lupaus
parannuksenteosta, jonka vuoksi minun pitäisi antaa sinulle
anteeksi?" -- "Myönnän kyllä, teidän arvoisuutenne", selitin
minä, "että sen täytyy kokonaan riippua siitä, millä tavoin minua
kohtelette: sillä minä siedän kärsivällisesti mitä tahansa minulle
teette, olenpa valmis antamaan henkenikin osoittaakseni teille
tottelevaisuuttani kaikessa muussa; mutta en voi olla myötämielinen,
en voi olla välinpitämätön, kun hyveellisyyteni on vaarassa, --
muutoin menettelisin rikollisesti!"
Hän sanoi, ettei ollut eläissään nähnyt sellaista hupsua! Ja hän
käveli muutaman kyynärän vieressäni virkkamatta sanaakaan ja näytti
tuohtuneelta. Vihdoin hän asteli sisälle käskien minun saapua
luoksensa puutarhaan päivällisen jälkeen. Saaden hiukan aikaa menin
ylös ja kirjoitin tähän asti.