Vastedes epäilen aina enimmin, milloin kaikki näyttää kauneimmalta.
Voi tytär-parkaanne! Mitä onkaan hän saanut kärsiä sen jälkeen kun
sunnuntai-iltana kirjoitin! Pahimman koettelemukseni ja kamalamman
vaarani! Oi, kuinka minua puistattaa kertoessani teille mitä tänä
hirmuisena väliaikana on tapahtunut! Sillä ettekö te, rakkaat
vanhempani, säikähtyne liiaksi ja eikö hätäni koskene teihin
liian kovin, kun ilmoitan teille, että hänen matkansa Stamfordiin
olikin pelkkää inhoittavaa teeskentelyä? Hän näetten tuli salaa
kotiin, ja vähällä piti, ettei saanut kaikkia viheliäisiä aikeitaan
toteutetuiksi ja turmiota tytär-poloisellenne, vieläpä sellaisen
juonen avulla, jota en laisinkaan osannut aavistaa; ja, oh, mitä
halpamaista ja epänaisellista osaa tuo kurja heittiö, rouva Jewkes,
siinä esittikään!
Lopetin viime kyhäilyni ilmoittamalla teille, kuinka mielissäni
olin, että hyveellisyyttäni uhkaava vaara vielä siirtyi yökautta
tuonnemmaksi. Mutta minulla oli vähemmän riemuitsemisen syytä kuin
koskaan, kuten voitte päättää siitä mitä jo sanoin. Lukekaa siis
kauhea kertomukseni sellaisena kuin sen osaan esittää.
Palvelijatar Nan on hiukan juomahimoinen, jos saa väkeviä käsiinsä;
ja joko sattumalta tai luultavastikin tahallaan jätti rouva Jewkes
hänen saataviinsa pullollisen kirsikkaviinaa, josta tyttö joi
jonkun verran enemmän kuin hänen olisi sopinut. Kun hän sitte tuli
sisälle kattamaan pöytää, niin rouva Jewkes huomasi sen ja torui
häntä pahanpäiväisesti; sillä hänellä on itsellään liian paljon
vikoja, jotta voisi sietää mitään samanlaisia kenessäkään toisessa,
mikäli kykenee sen estämään. Ja hän käski tytön illallista syötyämme
korjata luunsa näkyvistään ja mennä levolle nukkumaan viinanhöyrynsä
pois ennen kuin me tulisimme vuoteeseen. Tyttö-raukka lähti siis
ylikertaan ja mutisi mennessään.
Noin kahta tuntia myöhemmin eli kellon lähetessä yhtätoista rouva
Jewkes ja minä menimme vuoteeseen; ja minä olin kovin hyvilläni
ihanasta yöstä, mikä minua muka odotti. Lukitsimme molemmat ovet ja
näimme Nan-pahaisen, niinkuin luulin (mutta oi! se olikin kauhea
isäntäni, kuten kohta saatte kuulla) istuallaan sikeässä unessa,
vaipuneena nojatuoliin huoneen pimeässä nurkassa, esiliina pään ja
kaulan yli heitettynä. Rouva Jewkes sanoi: "Siihen sen epaton nyt
piti nykertyä sensijaan että nukkuisi vuoteessa! Tiesinkin", jatkoi
hän, "että hän oli ottanut melko annoksen". -- "Menen herättämään
hänet", tarjousin minä. -- "Ei, älä huoli", kielsi hän; "nukkukoon
vaan, meidän on parempi maata kaksistaan". -- "Niin onkin", myönsin
minä; "mutta eikö hän vilustu?"
Rouva Jewkes meni toiseen asiaan: "Toivoakseni ei sinulla ole
mitään kirjoittelemista tänä iltana?" -- "Ei ole", vastasin minä,
"tulen teidän kanssanne hetikohta vuoteeseen, rouva Jewkes". --
"Ihmettelen", puhui hän. "mistä saatkaan niin paljon kirjoittamisen
aihetta; ja varmaan sinulla on paremmat kynävehkeet ja enemmän
paperia kuin tiedänkään. Olinkin aikonut penkoa kompeitasi ja
olisin sen tehnyt, jollei herra olisi saapunut; sillä minä huomasin
särkyneen teekupin ja sen pohjalla mustetta, ja se herätti epäluuloa!
Mutta kun hän on tullut, tutkistelkoon hän puuhailuasi, jos tahtoo;
ja jos petät häntä, niin se on hänen oma vikansa."
Kaiken aikaa me olimme riisuutumassa. Minä huokaisin syvään. "Mitä
sinä huokailet?" kysyi hän. "Ajattelen, rouva Jewkes", vastasin,
"mitä surullista elämää vietän ja kuinka kova on osani. Varmaankin
on varkauteen antautuneen pahantekijän paljoa parempi olla kuin
minun, syyllisyydentuntoa lukuunottamatta; luulen että pitäisin
armona, jos minut hirtettäisiin tieltä pois, mieluummin kuin eläisin
tässä hirveässä pelossa." Kun minua ei unettanut ja olin puheliaalla
tuulella, aloin esittää pikku elämäkertaa itsestäni, niinkuin kerran
ennen rouva Jervisille, tähän tapaan:
"Minullahan oli köyhät kunnolliset vanhemmat", alotin. "He
juurruttivat huolellisesti mieleeni hyviä periaatteita, kunnes
vartuin lähes kahdentoista vanhaksi, ja opettivat minut pitämään
hyvyyttä ja köyhyyttä elämän korkeinta asemaa parempina. Omalla
käytöksellään ja esimerkillään he vahvistivat opetuksensa; sillä
viime vuosina he olivat kovin köyhiä, mutta aina yhtä ilmeisen
kunniallisia, niin että _rehellinen kuin kunnon Andrews_ kuultiin
paikkakunnalla usein sananpartena."
-- Ja sitte, jatkoin, tulee rakas hyvä emäntä-vainajani, mieltyy
minuun ja sanoo että hän tahtoo kasvattaa ja hoivata minua, jos olen
kiltti tyttö. Hän antoi minun oppia laulua, tanssia ja soittamaan
spinettiä kaihonhetkiensä huojennukseksi. Ja hän opetti minulle
myös kaikenlaista hienoa ompelutyötä; mutta yhä hänkin varoitteli:
_Hyvä Pamelani, ole siveellinen ja pidä miehet loitolla_. -- Niin
toivoakseni olinkin, ja loitolla ne pidin; ja kuitenkin, vaikka itse
sanon, he kaikki rakastivat minua ja pitivät kunniassa, ja olisivat
tehneet mitä hyvänsä puolestani niinkuin olisin ollut säätyläisnainen.
-- Mutta sitten, mitä sitten tulee? Niin, Jumala suvaitsee ottaa
hyvän emäntäni; ja sitte saapuu isäntäni, ja mitä hän sanoo? Kah,
jokseenkin näin: _Älä ole hyveellinen, Pamela_.
-- Täten olen elänyt kuusitoista vuotta siveellisenä ja
hyvämaineisena; ja yhtäkkiä, juuri kun olen oppinut käsittämään
mikä on hyvää ja mikä pahaa, täytyy minun luopua kaikesta hyvästä,
kaikesta kuudentoista vuoden viattomuudesta, josta minun lähinnä
Jumalan armoa oli kiitettävä etupäässä vanhempiani sekä emäntäni
oikeita ohjauksia ja esimerkkiä, ja valita paha, siten hetkisessä
muuttuen viheliäisimmäksi kaikista luoduista! Ja miksi tämä kaikki?
tahtoisin kysyä. Kah, tosiaan, parin jalokivi-korvarenkaan,
kaulakoristeen ja sormeeni sovitettavan timanttikalleuden vuoksi,
jotka eivät minulle sovi, ja saadakseni muutamia joutavia
hienoja pukuja, jotka niitä käyttäessäni tekisivät aikaisemman
köyhyyteni entistä naurettavammaksi jokaisen silmissä, ken
minut näkisi, varsinkin kun saisivat tietää ne alhaiset ehdot,
joiden perusteella niitä käytän. Mutta luvattiin toki iso käärö
kultarahojakin, en muista kuinka monta; sillä vaikka niitä olisi
ollut kymmenkertaisesti, eivät ne olisi merkinneet niin paljoa kuin
ne rehellisesti saadut kuusi guineaa, jotka te, rouva Jewkes, minulta
puijasitte.
-- Oh, taattiinhan minulle vielä suuri vuotuissumma, kuinka
monta puntaa se olikaan, eläkkeekseni; ja isäpoloiseni (siinä
se iva juuri olikin!) piti tulla hyljätyn ilotytön, tyttärensä,
taloudenhoitajaksi; ja (siinä taaskin iva!) hyväsydäminen, laupias
kunnon isäntäni antaisi vielä kaikki rikkomuksenikin anteeksi!
-- Niin, kyllä kestäisi kiittää häntä tosiaankin tyhjästä. Ja miksi,
kysyn, kaikki nämä väkivaltaisuudet? Kah, siksi että rohkenen pysyä
kiinni minulle opetetuissa hyvissä neuvoissa, kuuntelematta uutta
oppia, joka olisi kumonnut kaiken ennen saamani; siksi, etten
ollut tyytyväinen, kun minut viekkaudella tuotiin tänne tärviölle
saatettavaksi, vaan pyrin vähäisellä älylläni välttämään vaaraa ja
säilyttämään itseni hyveellisenä.
-- Sitte hän kerran oli mustasukkainen John-paralle, vaikka tiesi,
että John oli hänen oma kätyrinsä ja auttoi minun pettämisessäni.
-- Ja hän osoittautui häikäilemättömän julmaksi poloiselle pastori
Williamsille, jonka tämä hyvä ja laupias isäntä on raahauttanut
tyrmään; ja mistä hyvästä? Ka, toden totta siksi, että hän Herran
palvelijana ja hyvänä miehenä vaelsi Jumalan pelvossa ja oli
valmis uhraamaan kaikki toivomansa edut ahdistetun tyttö-raiskan
auttamiseksi.
-- Mutta epäilemättä minä olen röyhkeä, julkea, nenäkäs ja mitä
kaikkea, kun uskallan paeta varmaa turmiota ja pyrkiä pois
epäoikeutetusta vankeudesta; ja minun täytyi muka haluta naimisiin
pastorin kanssa, mikään ei sen varmempaa!
-- Vähäpätöisenpä elämänkumppanin hän olisi minusta saanut, jos
olisin suostunutkin; mutta hän tietää yhtä hyvin kuin _tekin_, etten
minä halunnut naimisiin _kenenkään_ kanssa. Tahdoin vain mennä
köyhien vanhempieni luo, saada vapauteni ja päästä tällaisesta
laittomasta pidätyksestä, johon minua ei olisi suljettu, ellen olisi
köyhä, avuton nuori tyttö ilman sellaisia ystäviä, jotka kykenisivät
hankkimaan minulle oikeutta.
-- Tässä, rouva Jewkes, sanoin, on tarinani kaikessa
lyhykäisyydessään. Olen kovin onneton nuori olento! Ja miksi sitä
olen? Siksi että isäntäni näkee minussa jotakin, mikä tällä hetkellä
viehättää hänen oikkujaan, ja koska en tahdo joutua tärviölle.
Senvuoksi minun täytyy ja minun pitää joutua turmioon! Ja tämä on
ainoa syy, minkä voi esittää.
Hän kuunteli puhettani siinä samalla riisuutuessani, eikä ollenkaan
keskeyttänyt; ja minä sanoin: "Kah, minun täytyy vilkaista noihin
molempiin komeroihin, koska yhäti muistelen toisessa kartanossa
tapahtunutta komeroseikkailua, vaikka hän on niin kaukana. Ja
tekeepä mieleni herättää tyttö-riepu." -- "Ei, älä suotta", ehätti
emännöitsijä, "jätä se. Olen hänelle kovin suutuksissani, eikä hän
siinä mihinkään haittaan joudu. Ja jos hän herää, niin hän osaa
varsin hyvin tulla vuoteeseen, kun kerran uuninkamanalla on kynttilä."
Katsahdin siis komeroihin ja polvistuin tapani mukaan rukoilemaan
omassani, aivan riisuutuneena, alusvaatteet kädessäni; ja palatessani
astuin nukkuvan tyttö-rukan ohi, kuten luulin. Mutta oi! vähänpä
aavistin, että siinä oli häijy, häijy isäntäni hänen hameessaan
ja alushameessaan ja hänen esiliinansa viskattuna kasvoille ja
hartioille. Mihin halpamaisiin keinoihin paholainen vietteleekään
palvelijansa alistumaan heidän inhoittavien pyrkimystensä
saavuttamiseksi!
Tällöin oli rouva Jewkes jo käynyt vuoteeseen, sen tuonnemmalle
puolelle, kuten hänen tapansa oli, jättääkseen tilaa
palvelijattarelle, kun tämä havahtuisi. Minä laskeuduin makuulle
aivan hänen viereensä ja kysyin: "Missä avaimet ovat? Vaikka",
lisäsin, "en tänä yönä ole niin pahoin peloissani". -- "Täällä",
sanoi paha nainen, "pane käsivartesi omani alle, niin löydät ne
ranteestani kuten tavallista". Tein niin, ja inhoittava vehkeilijä
piteli vasenta kättäni oikealla kädellään, oikean käsivarteni ollessa
hänen vasemman käsivartensa alla.
Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun sanoin: "Tuolla on
Nan-rukka jo hereillä; kuulin hänen liikahtavan." -- "Nukutaan pois",
kehoitti emännöitsijä, "älkäämme hänestä välittäkö: kyllä hän tulee
vuoteeseen, jahka täysin valveutuu". -- "Tyttö-poloinen", surkuttelin
minä, "olen varma, että hän tästä saa huomiseksi päänkivistyksen".
"Ole nyt vaiti", käski hän, "ja nuku; pidätät minua valveilla: en
ole ikänä nähnyt sinua noin puheliaalla päällä". -- "Älkää toruko",
pyysin, "tahtoisin kysyä vielä yhtä asiaa: luuletteko että Nan
saattoi kuulla minun puhuvan isäntäni tarjouksista?" -- "Ei, ei",
rauhoitti emännöitsijä, "hän oli sikeässä unessa".
"Olen iloinen siitä", sanoin, "sillä minä en tahtoisi paljastaa
isäntääni hänen tavallisille palkollisilleen; ja tiesinhän etteivät
hänen _kauniit_ pykälänsä olleet _teille_ tuntemattomia". Hän sanoi:
"_Kauniita_ pykäliä ne minusta olivatkin, ja sinä olit noiduttu, kun
et niihin suostunut. Mutta nukutaan jo."
Vaikenin siis, ja oletettu Nan (voi sinuas, häijy, kurja
juonittelijan lurjus! kuinka odottamaton salahanke tämä olikaan!)
näkyi heräävän; ja rouva Jewkes, kauhistuttava olento, kutsui: "No,
Nan, oletko vihdoinkin herännyt? Tulehan vuoteeseen; sillä mamseli
Pamela on puhetuulella, eikä tahdo vielä kotvan aikaan saada unen
päästä kiinni."
Silloin luuloteltu neitonen tuli vuoteen ääreen ja istahtaen
tuolille, missä uudin hänet kätki, alkoi riisuutua. Minä sanoin:
"Anne-parka, kai sinulla nyt on hirveätä päänkivistystä! Kuinka on
vointisi?" Hän ei vastannut sanaakaan, ja tuo häijyistä häijyin
nainen tokaisi: "Tiedäthän että olen kieltänyt häntä sinulle
vastaamasta." Juoni oli tietenkin jo punottu, kun hän edellisenä
iltana antoi tytölle ohjeensa.
Hän kuulosti hengittävän nopeaan ja kiihkeästi. "Tyttö-poloinen
tosiaan voi pahoin, rouva Jewkes", huomautin minä. "Mikä sinua
vaivaa, neitsyt Anne?" Eikä vaan mitään vastausta.
Värisen sitä kertoessani! Valeneitonen tuli vuoteeseen, mutta vapisi
kuin haavanlehti; ja minun hupakon kävi häntä kovin sääliksi.
-- Mutta kyllä oli julmalla pettäjällä syytäkin vavista kurjan
teeskentelynsä ja viheliäisten aikeittensa takia.
Mistä saan sanoja, rakas äiti (sillä isän ei pitäisi nähdä tätä
inhoittavaa kohtaa), kertoakseni sinulle lopun ja kuvatakseni
hämmennystäni, kun rikollinen roisto otti vasemman käsivarteni,
asettaen sen niskansa alle, kurjan parittajan pidellessä oikeatani;
ja sitte hän kietaisi kätensä vyötäisilleni!
"Hulluko on, tyttö!" äännähdin minä. "Kah, mitä nyt noin liki...!"
luullen yhä, että se oli Nan. Mutta hän suuteli minua peloittavan
kiivaasti, ja sitte hänen äänensä jyrähti korvaani kuin ukkonen:
"Nyt, Pamela, on uhkaamani kauhean tilinteon hetki tullut." Minä
kirkaisin niin ettei moista hädän parahdusta ole milloinkaan kuultu,
mutta ketään ei ollut minua auttamassa, ja molemmat käteni olivat
kytketyt, kuten sanoin. Varmaankaan ei ihmis-parka ole konsaan ollut
sellaisessa hirvittävässä tuskan järkkymyksessä kuin minä. "Katala
mies!" voihkaisin; "julma, inhoittava nainen! Jumala, hyvä Jumala!
tämän kerran, _vain tämän kerran!_ pelasta minut tästä ahdistuksesta
tai iske minut heti kuoliaaksi!" Ja sitte minä kiruin kirkumistani.
"Sananen vain, Pamela", haastoi hän; "kuule vain yksi sana; näethän
etten vielä yritä mitään". -- "Eikö ole _mitään"_, vaikeroitsin minä,
"että olette täällä vuoteessa? Molemmin pitelette käsistäni! Minä
kuuntelen, jos heti jätätte vuoteen ja viette tämän nais-kurjimuksen
luotani!"
Emännöitsijä sanoi (voi sitä sukupuolensa häpäisijää!): "Mitä teette,
hyvä herra, se tehkää: älkää siinä jahkailko. Hän ei voi kiljua
äänekkäämmin kuin on jo parkunut, ja hän käy tyynemmäksi, kun tietää
pahimman."
"Vaiti!" sanoi hätyyttäjäni hänelle. "Minun on virkettävä sinulle
sananen, Pamela! Näethän, olet nyt vallassani! Sinä et voi päästä
käsistäni tai auttaa itseäsi; enkä kuitenkaan ole yrittänyt tehdä
sinulle pahaa. Mutta jos itsepintaisesti kieltäydyt suostumasta
ehdotuksiini, niin en jätä tätä tilaisuutta käyttämättä. Jos
osoittaudut myöntyväiseksi, niin jätän sinut vielä."
"Hyvä herra", rukoilin minä, "jättäkää minut, niin tahdon tehdä mitä
hyvänsä minun vain tulisi tehdä". -- "Vanno minulle siis", kovisti
hän, "että suostut ehdotuksiini!" ja samassa (sillä tämä kaikki oli
vain kurjaa ilvettä) hän työnsi kätensä poveeni. Ponnistelusta ja
kauhusta menin tainnuksiin, enkä vähään aikaan tointunut, ja kun
kylmä hiki peitti ruumiini, niin he kumpikin luulivat minun olevan
kuolemaisillani. Enkä muista mitään muuta kuin että heidän vaivoin
saadessaan minut tajulleni rouva Jewkes istui pukimissaan vuoteen
toisella reunalla ja isäntäni toisella, niinikään puettuna, viitta
yllä ja tohvelit jalassa.
Pamela-rukkanne ei voi vastata tässä surkeassa tilassaan kokemastansa
pitelystä. Heidät nähdessäni kohottausin istualleni vuoteessa
ollenkaan välittämättä miltä näytin ja hartiat aivan paljaina,
isäntäni tyynnytellessä minua säälivin ja huolestunein ilmein.
Laskin käteni hänen suulleen ja hätäilin: "Oi, sanokaa minulle --
älkää sentään sanokokaan... miten on minun tässä käynyt?" Puhuin
aivan sekaisesti enkä tiennyt mitä sanoin; olin totisesti ihan
mielipuolisuuden partaalla.
Mitä juhlallisimmin ja katkerasti kiroten hän vannoi, ettei ollut
yrittänyt pienintäkään säädyttömyyttä; hän sanoi säikähtyneensä
kamalasta kohtauksestani ja luopuvansa hätyytyksestään. Ja hän
pyysi vain, että saisi nähdä minut levollisena ja rauhoittuneena,
vakuuttaen sitte jättävänsä minut ja menevänsä omaan vuoteeseensa.
"Niinpä viekää", vaikersin minä, "oi viekää mukananne pois tämä
naisista pahin, tämä kurja rouva Jewkes, osoittaaksenne todella, että
voin teitä uskoa".
"Ja heittäisikö teidän arvoisuutenne sikseen tällaisen tilaisuuden",
tokaisi paatunut hylky, "jonkun pyörtymiskohtauksen takia? --
Luulinpa teidän paremmin tuntevan naisväkeä. Näettehän että hän
jälleen voi aivan hyvin!"
Tämän minä kuulin; enemmänkin hän saattoi sanoa, mutta tuon
tunnottomuuden kuullessani ja isäntäni taaskin siepatessa minut
syliinsä menin toistamiseen tainnuksiin. Hiukan tointuessani näin
hänen istuvan siinä ja Annen pitelevän hajupulloa nenäni edessä,
mutta rouva Jewkes oli poissa.
Hän tarttui käteeni ja lausui: "Vakuutan sinulle, rakas Pamelani,
että jätän sinut sillä hetkellä kun näen sinut toipuneemmaksi
ja tyyntyneeksi. Nan tässä tietää ja voi kertoa sinulle, kuinka
huolestunut olen ollut. Vannon Jumalan edessä, etten ole tehnyt enkä
yrittänyt sinulle mitään säädytöntä, ja huomattuani rouva Jewkesin
sinulle niin vastenmieliseksi lähetin hänet palvelustytön vuoteeseen,
ja Nan makaa sinun kanssasi tämän yötä. Mutta lupaa minulle, että
rauhoitut; ja silloin lähden viipymättä."
"Mutta", epäilin minä, "eikö Nan myös pitele kättäni? Eikö hän päästä
teitä jälleen sisälle?" Hän vastasi: "Kautta taivaan, minä en enää
palaa tänä yönä. Riisuudu, Nan, mene vuoteeseen ja tee minkä voit
viihdytelläksesi tuota rakasta olentoa -- ja nyt, Pamela", hän lisäsi,
"anna minulle kätesi ja sano että suot minulle anteeksi, niin jätän
sinut lepäämään rauhassa".
Ojensin hänelle vapisevan käteni, jota hän suuteli, ja sanoin:
"Jumala antakoon teidän arvoisuudellenne anteeksi, mikäli _olette_
menetellyt oikein hädässäni, ja niin totta kuin _tahdotte_
rehellisesti pitää lupauksenne!" Hän poistui katuvan näköisenä; Nan
sulki ovet ja toi pyynnöstäni avaimet vuoteeseen.
Tämä, rakkaat vanhempani, oli mitä hirmuisin koetus. Vapisen vielä
sitä ajatellessani, enkä uskalla muistella kaikkia sen kamaluuksia.
Toivon että hän ei ole tehnyt itseänsä syypääksi säädyttömyyteen,
kuten minulle vakuuttikin; mutta minulla on syytä kiittää Jumalaa,
joka lannistamalla voimani ja häivyttämällä tajuni antoi minulle
mahdollisuuden säilyttää viattomuuteni ja silloin kun oma voimani ei
mitään merkinnyt osoitti suuruutensa minun heikkoudessani.
Olin niin voipunut koko maanantaipäivän, etten kyennyt nousemaan
vuoteestani. Isäntäni osoitti minua kohtaan suurta hellyyttä,
ja toivon että hän on todella pahoillaan ja että tämä oli hänen
viimeinen yrityksensä: mutta hän ei niin sano.
Hän tuli sisälle aamulla, heti kun kuuli oven avautuvan, ja minua
alkoi peloittaa. Hän pysähtyi hiukan loitommalle vuoteesta ja sanoi:
"Mieluummin kuin aiheutan sinulle pelkoa, olen tulematta lähemmäksi."
Minä sanoin: "Teidän arvonantonne, hyvä herra, ja armollisuutenne
on kaikki mitä pyydän." Hän istahti vuoteen vierelle ja kysyi
ystävällisesti vointiani; pyysi minua rauhoittumaan ja sanoi että
vielä näytin hiukan säikkyneeltä. Sanoin siihen: "Pyydän, hyvä herra,
älkää antako minun enää nähdä sitä katalaa rouva Jewkesia: en voi
sietää hänen kasvojaan."
"Hän ei tule lähellesi koko tänä päivänä, jos lupaat rauhoittua."
-- "Sitte minä yritän, herra." Hän puristi kättäni hyvin hellästi
ja rneni ulos. Mikä muutos hänessä näkyykään tapahtuneen! Jospa
se olisi pysyväinen! -- Mutta, ah! hän näkyy vain muuttaneen
menettelytapaansa, ja aavistelen hänen pysyvän häijyssä aikeessansa.
Kuultuaan että olin jalkeilla, lähetti isäntäni tiistaina kello
kymmenen tienoissa noutamaan minut alas arkitupaan. Minut nähdessään
hän virkkoi ensi sanoikseen: "Tule lähemmäksi, Pamela." Minä
tottelin, ja hän tarttui käteeni virkkaen: "Alat jälleen näyttää
reippaalta: se ilahduttaa minua. Sinua pikku letukkaa, kylläpä
minut säikähdytit sunnuntai-yönä!" -- "Hyvä herra", sanoin minä,
"älkää mainitko siitä yöstä, pyydän"; ja silmäni vettyivät sitä
muistellessani, ja minä käänsin pääni sivulle.
Hän haastoi: "Suohan minulle hiukan luottamusta. Tiedän mitä nuo
ihastuttavat silmät tarkoittavat; sinun ei tarvitse mitään selittää.
Sillä minä vakuutan sinulle, että niin pian kun näin että äkkiä
kalpenit, kylmä hiki helmeili sieville kasvoillesi ja sinä menit
tainnuksiin, minä lähdin vuoteesta ja rouva Jewkes samoin. Puin
yönutun ylleni, ja hän nouti hajupullonsa, ja molemmin teimme
minkä voimme sinua toinnutellaksemme. Intohimoni hukkui kokonaan
huolehtimiseen toipumisestasi; sillä minä en ole eläissäni nähnyt
niin ankaraa ja rajua kohtausta, ja me pelkäsimme, ettemme saisi
sinua enää virkoamaankaan, sillä se setki, mikä sinulla kerran ennen
oli, ei ollut mitään tähän verrattuna. Ehkä", jatkoi hän, "olin
liian tietämätön siitä, mihin vimmattuun kiihtymykseen sukupuolesi
_kykenee_, kun olette oikein tosissanne. Mutta toistan sinulle,
jotta mielesi täydellisesti rauhoittuisi: mitä tahansa sinua kohtaan
yritinkään, se tapahtui ennen kuin menetit tajusi, ja olihan se toki
viatonta."
"Hyvä herra", huomautin minä, "se oli kovin pahaa: ja oli liiankin
selvää että teillä oli kaikkein pahimmat aikeet". -- "Kun tunnustan
sinulle totuuden yhdessä suhteessa", lausui hän, "niin uskonet minua
toisessakin. Minä en tunne sinun sukupuoltasi -- tätä suloista povea
lukuunottamatta --, sen vakuutan; mutta varma tosi on, että aioin
tehdä mitä sinä nimität _pahimmaksi_. Vaikka en tahtoisi sinua tällä
hetkellä liian paljon säikähdyttää, voisin kirota heikkouttani ja
hupsuuttani, joka pakoittaa minut tunnustamaan, että rakastan sinua
enemmän kuin ketään naista ja etten voi elää ilman sinua. Mutta jos
voin hallita itseni ja omat päätökseni, en yritä pakoittaa sinua enää
mihinkään." -- "Teidän arvoisuutenne", sanoin minä, "voi helposti
pitää päätöksenne, jos lähetätte minut tieltänne pois köyhäin
vanhempaini luo. En muuta pyydä."
"On hulluutta siitä puhuakaan", kielsi hän. "Sinä et lähde, et saa
lähteä! Ja jos voisin olla varma, ettet sitä yrittäisi, niin sinua
kohdeltaisiin paremmin ja vankeutesi tehtäisiin sinulle keveämmäksi."
"Mutta missä tarkoituksessa, hyvä herra, on minun jäätävä?" kysyin.
"Ette näy itsekään olevan vakuutettu, että voitte pitää nykyiset
hyvät päätöksenne. Ja jos jäisin tänne, vaikka _voisin_ päästä pakoon
ja turvaan, eikö teidänkin mielestänne tuntuisi siltä että joko
luottaisin liian paljon omiin voimiini tai uhittelisin perikatoani ja
etten tarkoittaisikaan täyttä totta pyrkimiselläni turvaan ja pois
vaarasta? Ja kuinka kauvan minun sitte pitäisi täällä viipyä? ja
mitä varten? ja missä valossa on minun esiinnyttävä maailmalle? Eikö
_se_ moittisi minua, vaikka olisin viatonkin? Myöntänette, herra,
että jos hyvässä nimessä tai kunniallisessa maineessa on jotakin
arvossapidettävää tai esimerkiksi kelpaavaa, niin ei saa halveksia
maailman tuomiota, mikäli sen voi välttää."
"Hm", virkkoi hän, "en juuri nyt kutsunut sinua tähän selvittelyyn,
vaan kahdesta muusta syystä: ensiksikin, että lupaisit minulle olla
kahden viikon aikana yrittämättä poistua ilman nimenomaista lupaani;
ja tätä toivon _sinun itsesi_ tähden, jotta voin suoda sinulle hiukan
enemmän vapautta. Ja toiseksi, että sallisit rouva Jewkesin tulla
puhelemaan kanssasi ja antaisit hänelle anteeksi; hän tuumii, että
kun hänen vikanaan oli vain kuuliaisuus minua kohtaan, olisi perin
kovaa uhrata hänet sinun suuttumuksellesi."
"Mitä ensimäiseen seikkaan tulee, hyvä herra", vastasin minä,
"se on ankara vaatimus, mainitsemistani syistä. Ja se toinen
vaatimus on vielä kovempi, kun ottaa huomioon hänen halpamaisen,
epänaisellisen häijyytensä ja yrityksensä yhä enemmän kiihoittaa
teitä minun tärvelemiseeni, vaikka teidän palaava hyväsydämisyytenne
jo näkyi herättävän teissä jotakin sääliä minua kohtaan. Mutta
osoittautuakseni käskyjänne tottelevaksi" (sillä voinhan, rakkaat
vanhempani, yhtä hyvin hankkia itselleni etua myöntyväisyydelläni,
kun epäykseni ei minulle koidu miksikään hyödyksi), "tahdon suostua
molempiin; ja kaikkeen muuhunkin, mitä minulta suvaitsette vaatia,
kunhan voin sen viattomana tehdä".
"Nyt olet hyvä tyttö!" sanoi hän ja suuteli minua. "Tuo on aivan
järkevää, ja siitä näen ettet käy suosiollisuudestani röyhkeäksi; ja
siitä on sinulle kukaties enemmän apua kuin aavistatkaan."
Sitte hän soitti kelloa ja käski: "Kutsukaa rouva Jewkes tänne
alas." Emännöitsijä saapui, hänen arvoisuutensa tarttui käteeni,
pani sen hänen käteensä ja sanoi: "Rouva Jewkes, olen kiitollisuuden
velassa teille kaikesta uutteruudestanne ja uskollisuudestanne minua
kohtaan; mutta minun täytyy myöntää luonnolliseksi, että Pamela
ei teitä kiitä, koska palvelus, johon teitä käytin, oli hänelle
loukkaava; ja teidän asianne ei ollut noudattaa hänen mieltänsä,
vaan totella minua. Mutta vakuutan teille kuitenkin, että hän on
tämän ainoan kerran tehnyt minulle mieliksi suostumalla sopimaan
kanssanne; ja jollei hän anna minulle siihen mitään erityistä
aihetta, en aseta teitä enää niin epämieluiseen toimeen. Olkaa nyt
taas vuodekumppanuksina ja pitäkää toisillenne seuraa vielä muutama
päivä; huolehtikaa siitä, ettei Pamela lähetä mitään kirjeitä
tai tiedoituksia talosta eikä minun tietämättäni harjoita mitään
kirjeenvaihtoa, varsinkaan sen Williamsin kanssa. Osoittakaa tälle
rakkaalle tytölle muuten kaikkea kunnioitusta, joka on tuleva minun
rakastamani neitosen osaksi, jos hän sen ansaitsee, kuten hänen vielä
toivon ansaitsevan; älkääkä pitäkö häntä missään tarpeettomassa
tai ankarassa pakonalaisuudessa. Mutta valpas huolenpitonne ei saa
loppua; ja muistakaa, ettette saa hänen mielikseen luopua määräysteni
noudattamisesta. Minä en tahdo, en voi hänestä vielä erota."
Rouva Jewkes näytti kovin nyrpeältä ja ikäänkuin halukkaalta
vielä tekemään minulle jonkun hyvän palveluksen, jos se olisi
hänen vallassaan. Sain rohkeutta lausuakseni sitte sanan, pari
Williams-paran puolesta; mutta isäntäni oli vihainen ja sanoi, ettei
hän voinut sietää sitä nimeä _minun_ suustani. Minun täytyi siis
siksi kertaa lopettaa.
Kaiken aikaa olivat ruusupensaan alle kätkemäni paperit maanneet
yhä siellä. Pyysin lupaa lähettää teille kirjeen. Se kävi laatuun,
sanoi hän, jos ensin antaisin kirjeen hänen luettavakseen. Mutta
tämä ei vastannut tarkoitustani; ja kuitenkin olisin kyhännyt teille
hänenkin nähtäväkseen soveliaan kirjeen, jos olisin ollut varma
siitä, että vaarani oli ohi. Mutta sitä en voi olla; sillä nyt hän
tuntuu vain käyttävän toista menettelytapaa ja sellaista jota pelkään
enimmin; sillä hän saattaa vaania tilaisuutta ja lisäksi turvautua
väkivaltaankin, milloin olen siihen vähimmin valmistautunut: hän
näetten osoittautuu ylenmäärin ystävälliseksi, puhuu peittelemättä
rakkaudesta ja ottaa aivan empimättä vapaudekseen suudella minua,
mitä hän nimittää viattomaksi, mutta minä en siitä pidä, varsinkaan
hänen tavallaan tapahtuvana. Mutta se että isäntä laisinkaan suutelee
palvelijaansa merkitsee jo sellaisenaan liian paljon ollakseen
rehellistä sielua hätäännyttämättä.