KELLO YHDENTOISTA JÄLKEEN.

Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten

viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. -- Oh, kunpa

se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan

nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen

jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan

rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen

hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut

kirjoitukseni, viimeisen työni, -- ja sinun kaitselmuksesi haltuun,

armollinen Jumala, jätän loput! -- Vielä kerran: Herra teitä molempia

siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä,

niin taivaallisessa valtakunnassaan. -- Aamen.

TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28.,

29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ.

Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki

on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa!

Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat

menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun

kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito

Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on

tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja

tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta

ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet

kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo

olisi tullut väliin!

Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on

ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten

eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.

Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi

siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat

taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa),

sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi

shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos

ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, -- tangot likistivät hiukan

lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin

mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut.

Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli

se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä

suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt

aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit

ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni

vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista

juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä;

mutta sitä en silloin tuntenut.

Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini,

kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte

juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani.

Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.

Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut

lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen

soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin

vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui

silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi

kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko

herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä

kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin

portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen

etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut

aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni

korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää

onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! -- Kun aita oli

vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni

ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen

iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja

niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti.

Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden

minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme

kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät

ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti

kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt,

vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin

nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun

puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään

tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. -- Mihin kurja

Pamela nyt joutuu! -- ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni

toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka

nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.

Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri

silloin mieleeni! -- Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko,

mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen!

Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne;

mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville

jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! -- Mitäpä muuta tehtävänä kuin

heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! --

Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa

_iäisyydessä_ (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja

tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon

kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan

suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä

puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.

Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska

laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen

tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen;

muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa

minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään

pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien

kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen

heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin

ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen

luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa

tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:

-- Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä,

ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään

muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään

mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes

tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? -- Sitten

mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua

en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen!

Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand!

Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä

surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin

minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän

vainoamisistaan!

-- Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, -- puhuin itsekseni, --

kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka

viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä,

jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? -- Ja sitten

ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä

se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): -- nuo

ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua

kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään

onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille

äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä

herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole

sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja

sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja

jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä

kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan

se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, -- ajattelin, --

hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa

ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa

peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman

herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja

määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta

häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja

neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin

poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja

surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini

tähden nopeasti häipyy unhoon.

Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu

lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja

minä tuumin: -- Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, --

vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, --

mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin?

Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien

kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä

vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken

tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin

paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat

lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti

täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen

tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja

vastaan? Jumala _voi_ liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja

mikäli _ei_ niin tapahtuisi, voin _silloin_ lopettaa elämäni jollakin

muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät

nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani

pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä

mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan,

joka sen tilaisuuden soi. Sitten, -- ajattelin, -- ken antoi sinulle

röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan,

joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen

kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla

saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt

ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin

paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja _rohkenetko_ sanoa, että

koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin

sen kestät?

-- Tämä toivottomuuden teko, -- ajattelin, -- on synti, jonka

täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis

myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi

ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin

itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen

kurjuuteen? Tähän asti, -- tuumin, -- olet ollut viaton, kärsivä

Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi

ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat

sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja

hyvyyttä, joka _vielä_ voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää?

Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän

viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri _senvuoksi_

ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja

apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan

luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.

-- Ja vielä, -- ajattelin, -- jättäisitkö omasta kohdastasi

hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset

ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet

täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon

äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä

kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja

tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi,

saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan

että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja

epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä _viimeisellä

teollaan_ on tahrannut _koko elämänsä_, jonka he tähän asti

olivat riemumielin hyväksyneet? -- Miksi siis, pöyhkeämielinen

Pamela, viivyt _täällä_? -- ajattelin. -- Lähde kiireesti näiltä

vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja,

jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua

hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla

rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja

niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää

pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama

suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota

heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa

huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt

ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja

Jumalan tahdon alle alistumaan!

Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani

jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä

ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta

nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon

luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni

rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta,

missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat

vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan

vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin

kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan

murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää

äärimmäistä hätää ja ankeutta.

Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman

yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä

ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana

ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko

tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän

kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen,

antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin.

Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja

tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka

olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini

ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään

runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut

pahemmalta viholliselta, _itseltäni_.

Nyt päätän surullisen kertomukseni.

Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei

löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta

vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni.

Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta

komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan

lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä

jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme

käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin

pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta

muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset

ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.

Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti

sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin

lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun

enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin

vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.

Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen

vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että

olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta;

enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta

vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät,

että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja

keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta

pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan,

oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin

ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta

voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.

Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu,

löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat,

että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja

senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään,

kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja

huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein

rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi

rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut

kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."

Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet,

että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät

rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti

Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan

kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa

etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua _silloin_ maininneen,

vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän

hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät

herralle.

Tässä tuoksinassa -- toisten itkiessä ja valittaessa, toisten

juostessa sinne tänne -- Nan pistäysi puuvajaan, missä minä

vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena

ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta

jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan:

"Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" -- Tyttö peljästyi pahoin ja otti

halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin

varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan

tähden! sillä minä en voi nousta!" -- "Herranen aika", päivitteli

hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme

naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt",

lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"

Ja auttamatta minua hän juoksi pois lammikolle ja toi kaikki

palvelijat puuvajaan. Sisälle tullessaan lausui paha nainen: "Missä

se on? Hitto hänet periköön oikkuinensa ja noitatemppuineen! Hän saa

kalliisti katua tätä kepposta, niin totta kuin nimeni on Jewkes";

ja astuen luokseni hän tarttui käsivarteeni niin rajusti, tempasi

minua niin tuimasti, että parkaisin kovalla äänellä (olkapääni kun

oli siltä puolelta kolhiintunut), ja tuiskahdutti minut kasvoilleni.

"Teitä julmuria", valitin, "jos tietäisitte mitä olen kärsinyt, niin

se hellyttäisi sydämenne sääliin minua kohtaan!"

Colbrandiakin näytti tilani surettavan, ja hän sanoi: "Hyi, rouva,

hyi, näettehän että hän on melkein hengetönnä! Ette saa olla noin

tyly hänelle." Ajomies Robin myös näkyi olevan ahdistuneella mielellä

minun tähteni ja sanoi nyyhkyttäen: "Kuinka nyt onkaan käynyt!

Ettekö näe, että hänen päänsä on aivan verissä ja ettei hän voi

liikahtaa?" -- "Kirottuja kujeita!" huudahti se kauhea olento, "hän

on peloittanut _minut_ aivan suunniltani, on tosiaan. Millä hiton

lailla sinä tänne tulit?" -- "Oi!" vaikeroitsin minä, "älkää kyselkö

minulta mitään, vaan antakaa neitojen kantaa minut ylös vankilaani ja

sallikaa minun siellä säädyllisesti ja rauhassa kuolla!" Sillä minä

en tosiaan luullut eläväni kahta tuntia.

Yhä paatuneempana pauhasi siihen naarastiikeri: "Haluaisit kai

saada herra Williamsin vierellesi rukoilemaan, eikö totta? No, minä

lähetän hetipaikalla noutamaan isäntäsi; tulkoon hän itse vartioimaan

sinua minun asemestani; sillä sinua ei totisesti mikään pitele."

Palvelijattaret nostivat minut siis yhteisvoimin ja kantoivat

kammiooni; ja kun ilkimys näki, kuinka kurjassa tilassa olin, alkoi

hän hiukan lauhtua -- samalla kun jokainen ihmetellen arvaili,

kuinka kaikki tämä olikaan tapahtunut (minulla kun ei ollut voimia

eikä haluakaan sitä heille kertoa), ja luulivat siinä loihtua tai

noituutta ilmenevän.

Ylikertaan päästyäni olin niin heikko, että menin tainnuksiin

masennuksesta, tuskasta ja väsymyksestä. Minut riisuttiin ja

toimitettiin vuoteeseen; ja rouva Jewkes käski Nanin haudella

olkapäätäni, käsivarttani ja nilkkaani vanhalla lämmitetyllä

rommilla. He leikkasivat hiukan tukkaani takaraivolta ja pesivät sen;

sillä siihen oli hyytynyt varsin pitkästä, vaikkakaan ei syvästä

haavasta valunutta verta, ja asettivat kotilaastaria päälle. Sillä

mikäli tällä naisella oli mitään hyviä ominaisuuksia, näkyy hänellä

olleen ripeyttä ja taitoa käsittelemään huonekunnassa äkillisesti

sattuneita tapaturmia.

Tämän jälkeen vaivuin hyvin sikeään ja virkistävään uneen ja

nukuin jokseenkin levollisesti kello kahteentoista asti, kun ottaa

huomioon, että minulla oli kovaa kuumetta ja vilunväristyksiä.

Rouva Jewkes näki paljon vaivaa parantaakseen minut kestämään uusia

koettelemuksia, vaikka olin toivonut että ne nyt olivat onnellisesti

päättyneet. Mutta niin ei kaitselmus nähnyt hyväksi.

Hän tahtoi saada minut nousemaan kello kahdentoista tienoissa; mutta

olin niin heikkona, että saatoin istua vain siksi kunnes vuode

oli tehty, jolloin menin uudestaan makuulle; ja minun sanotaan

hourineen jonkun aikaa iltapäivästä. Siedettävän yön vietettyäni olin

perjantaina paljon toipunut, ja lauvantaina nousin nauttimaan hiukan

lusikkaruokaa, ja kuume näkyi tyyten hellittäneen. Illaksi olinkin

sitte niin voimissani, että pyysin rouva Jewkesilta lupaa saada

jäädä yksin komerooni; siihen hän suostuikin, kun ovi oli edellisenä

päivänä varustettu kaksoissalvalla ja minä vakuutin hänelle, että

kaikki vehkeilyni, kuten hän yrityksiäni nimitti, nyt olivat lopussa.

Mutta ensin pakoitti hän minut kertomaan koko hankkeeni vaiheet;

ja sen teinkin hyvin tunnollisesti, tietäen nyt, että minua ei

voinut mikään auttaa eikä edistää turvallisuuttani tai pakoani.

Ja hän näkyi kovin ihmettelevän päättäväisyyttäni, mutta sanoi

minulle suoraan, että täydellinen pakoonpääsy olisi käynyt minulle

vaikeaksi; sillä täällä oli isäntäni lähettämä vangitsemismääräys

(hän kun on rauhantuomarina tässä kreivikunnassa yhtä hyvin kuin

toisessakin), siltä varalta että _olisin_ päässyt karkaamaan, ja

sillä valtuutuksella minut olisi pidätetty epäiltynä rikkomuksesta

häntä vastaan, olinpa missä tahansa.

Voi, kuinka perusteellisesti ajateltuja ovatkaan minun onnettoman

varalle suunnitellut turmiolliset juonet! En suinkaan, en suinkaan

voi olla tätä kekseliästä salaliittoa ansainnut! Selkeästipä se

kaikki osoittaa todeksi, mitä minulle aikaisemmin toisessa talossa

vihjaistiin, että isäntäni vannoi minut _ottavansa!_ Oi, varjele

minua, taivas, joutumasta _hänen_ omakseen siinä jumalattomassa

merkityksessä, minkä hän valalleen itse antaa! Minun on lisättävä,

että nyt, kun näkee minun näin pian toipuvan, se nainen kohtelee

minua pahemmin ja on vähentänyt minulta paperin yhteen ainoaan

arkkiin, joka minun on pyydettäessä näytettävä hänelle kirjoitettuna

tai käyttämättömänä. Myöskin on hän sallinut minun pitää vain yhden

kynän. Mutta salaiset varastoni riittävät. Hän käy kuitenkin yhä

enemmän näykkiväksi ja äreäksi; ja nimittää minua härnäillen rouva

Williamsiksi ja miten milloinkin luulee minua kiusaannuttavansa.

Pamela vainottuna · 第 119 / 146 题