Rouva Jewkes on tullut ylös ja mennyt nukkumaan; ja pyytää, etten
viipyisi kauvan komerossani, vaan tulisin vuoteeseen. -- Oh, kunpa
se kavala raakimus nukkuisi raskaasti kuin tukki. En ole koskaan
nähnyt häntä niin humaltuneena; se antaa minulle toiveita. Olen
jälleen koettanut ja huomaan että voin saada pääni mahtumaan
rautatankojen välitse. Olen nyt aivan valmis niin pian kun kuulen
hänen olevan sikeässä unessa; ja nyt suljen nämä lehdet sekä muut
kirjoitukseni, viimeisen työni, -- ja sinun kaitselmuksesi haltuun,
armollinen Jumala, jätän loput! -- Vielä kerran: Herra teitä molempia
siunatkoon! Ja suokoon meille onnellisen kohtaamisen, ellei täällä,
niin taivaallisessa valtakunnassaan. -- Aamen.
TORSTAINA, PERJANTAINA, LAUVANTAINA JA SUNNUNTAINA, AHDISTUKSENI 28.,
29., 30. JA 31. PÄIVÄNÄ.
Niin, ahdistuksessa tosiaan; sillä täällä minä yhä olen, ja kaikki
on käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi! Voi onnetonta Pamela-rukkaa!
Ei mitään toivoa jälellä, ja kaikki keksimäni suunnitelmat ovat
menneet myttyyn. Mutta, oi rakkaat vanhempani, riemuitkaa minun
kanssani tässäkin onnettomuuteni syvässä kuilussa; sillä koito
Pamelanne on päässyt vihollisesta pahemmasta kuin hän koskaan on
tavannut, vihollisesta jota hän ei koskaan ennen ollut ajatellut ja
tuskin kykeni vastustamaan. Tarkoitan hänen oman mielensä heikkoutta
ja hänen omaa itseluottamustaan, joka oli vähällä vajottaa hänet
kurjuuden ja perikadon syvimpään kuiluun, ellei jumalallinen armo
olisi tullut väliin!
Jatkan surullista selostustani tilaisuuden mukaan, sillä kynäni on
ainoa millä voin kuluttaa aikaani; ja olen ollut niin heikko, etten
eilis-iltaan asti ole kyennyt kirjoittelua yrittämään.
Otin mukaani vain yhden paidan sekä kaksi pientä nenäliinaa lisäksi
siihen mitä minulla oli ylläni, ja kaksi myssyä, jotka mahtuivat
taskuuni (sillä eihän minun sopinut haitakseni ottaa paljoa kamaa),
sekä vähäiset rahavarani, joita oli ainoastaan viisi tai kuusi
shillingiä, lähteäkseni tietymättömälle taipaleelle. Pääsin ulos
ikkunasta, vaikka vaikeanlaisesti, -- tangot likistivät hiukan
lanteitani; mutta olinhan päättänyt tunkeutua ulos, jos suinkin
mahdollista. Lyijykatolle oli pitempi matka kuin olin arvioinut.
Pelkäsin nyrjähdyttäneeni nilkkani, ja pudottauduttuani katolle oli
se vieläkin korkeammalta maasta. Mutta varsin onnellisesti siitä
suoriuduin; ainakaan en saanut mitään vammaa, joka olisi ehkäissyt
aikomustani. Ollessani nyt siis puutarhassa kätkin paperiarkit
ruusupensaan alle, peittäen ne mullalla, ja siellä ne toivoakseni
vieläkin ovat. Sitte hiippailin lammikolle. Kello löi kaksitoista
juuri kun pääsin ulos; oli pimeä ja sumuinen yö ja jotensakin kylmä;
mutta sitä en silloin tuntenut.
Lammikolle tullessani heitin suunnitelmani mukaan päällystakkini,
kaulahuivini ja pyöreän nauharuusukkeisen korvamyssyn veteen. Sitte
juoksin suurella kiireellä veräjälle, ottaen avaimen taskustani.
Sydämeni löi kaiken aikaa rinnassani ihan haljetakseen.
Mutta sain kokea mitä pahimman pettymyksen; häijy nainen oli ottanut
lukon pois ja pannut tilalle toisen, niin että avaimeni ei siihen
soveltunut. Yrittelin turhaan, ja hapuillessani ympärinsä keksin
vielä munalukon toisella kohdalla porttia. Oi kuinka mieleni masentui
silloin! Vaivuin maahan tuskasta ja hämmästyksestä hetkiseksi
kykenemättömänä liikahtamaan tai seisomaan jaloillani. Mutta pelko
herätti päättäväisyyteni, ja tietäen että yritykseni oli yhtä
kammottava kuin mikä muu kohdattavani vaara tahansa minä kiipesin
portin pienoja pitkin, ja lukolle astuen, se kun oli iso puinen
etulukko, ulotuin käsilläni portin yläreunaan. Vähänpä olin osannut
aavistaa että olin niin hyvä kiipeämään. Siirrähdin tarttuakseni
korkean kiviaidan yläsyrjään käsilläni; mutta voi minua! pelkkää
onnettomuutta! Pamela-paran paosta ei tullut mitään! -- Kun aita oli
vanha, niin kivet höltyivät juuri kun tein hyppäyksen päästäkseni
ylös. Alas minä paiskauduin, ja yhdestä tiilestä sain sellaisen
iskun päähäni että aivan pökerryin! Sitäpaitsi kolhaisin sääreni ja
niukahdutin nilkkani, ja toisesta kengästäni lohkesi korko irti.
Tässä kamalassa tilassa viruin maassa luullakseni viiden tai kuuden
minuutin ajan. Kun sitten yritin nousta, kaaduin jälleen pari kolme
kertaa; ja vasen lanteeni ja olkapääni olivat jäykkinä ja säjöilivät
ruhjevammoista; sitäpaitsi vuoti pääni verta ja sitä kivisti
kauheasti tiilen satuttamana. Mutta näistä kohluista en välittänyt,
vaan ryömin hyvän matkaa nelinkontin etsien tikkaita, jotka muistelin
nähneeni pystytettyinä muuria vasten paria päivää varemmin, kun
puutarhuri naulasi sinne nektari-persikkapuun oksaa; mutta mitään
tikkaita en löytänyt, ja muuri oli hyvin korkea. -- Mihin kurja
Pamela nyt joutuu! -- ajattelin. Sitten aloin kaikesta sydämestäni
toivoa, että jälleen olisin komerossani, ja katua yritystäni, jonka
nyt tuomitsin yltiöpäiseksi, koska se ei onnistunut.
Jumala suokoon minulle anteeksi! mutta kamala ajatus juolahti juuri
silloin mieleeni! -- Vapisen sitä muistellessani! Sen kohtelun pelko,
mikä minua odottaisi, oli vähällä saattaa minut iäksi kadotukseen!
Oi, rakkaat, rakkaat vanhempani, suokaa anteeksi lapsi-raiskallenne;
mutta ollen aivan epätoivon vallassa minä ponnistausin horjuville
jaloilleni ja sitten onnuin eteenpäin! -- Mitäpä muuta tehtävänä kuin
heittäytyä lammikkoon ja lopettaa kaikki tuskani tässä maailmassa! --
Mutta voi! saadakseni tuntea ne äärettömästi raskaampina onnettomassa
_iäisyydessä_ (ellei jumalallinen armo olisi minua pidättänyt)! Ja
tämän kiusauksen torjuneena (ylistetty olkoon siitä Jumala!) tahdon
kertoa teille taisteluistani tuossa kauheassa asemassa, jotta Jumalan
suuret armotyöt nähtäisiin pelastuksessanikin, koska olen vielä tällä
puolen sitä kamalaa juopaa, jonka takaa ei kukaan palaja.
Onnelliseksi katsoinkin sittemmin, että olin niin runneltuna, koska
laahustamiseeni lammen partaalle täten meni enemmän aikaa, antaen
tilaisuutta miettimiseen ja tunteitteni rajun tyrskyn taittumiseen;
muutoin se kuohumus mahdollisesti olisi murheeni ensi huumauksessa
minua kiirehdyttänyt heittäytymään veteen, kun en nähnyt mitään
pelastuksen tietä ja silmieni edessä häämöitti peloittavien
kaitsijaini taholta odotettava ankaruus. Mutta ruumiillinen
heikkouteni hidastutti askeleeni niin verkkaisiksi, että ennätin
ajatella, ja armon säde ehti tunkeutua pimitettyyn sieluuni. Lammen
luo tullessani istahdin viettävälle äyräälle punnitsemaan kurjaa
tilaani; ja näin minä itsekseni tuumin:
-- Viivy tässä hiukan, Pamela, ja harkitse mitä olet tekemässä,
ennen kuin käyt hirveään hyppäykseen; ja ajattele eikö ole mitään
muuta keinoa jälellä, mitään toivoa; tai jos ei ole vähintäkään
mahdollisuutta paeta tästä jumalattomasta talosta, niin eikö ole edes
tilaisuutta välttää sitä tuhoa, mikä sinua siellä uhkaa? -- Sitten
mietin; ja pohdittuani mielessäni mistä minulle voisi koitua apua
en nähnyt ainoatakaan toivon välähdystä. Häijy, säälitön nainen!
Hänen kauheaksi apurikseen juuri saapunut hirvittävä Colbrand!
Vimmastuksiin joutunut isäntä, joka nyt vihasi minua ja uhkasi mitä
surkeimmilla onnettomuuksilla! Ja perin luultavasti riistettäisiin
minulta tilaisuus, mikä minulla nyt oli, vapautuakseni heidän
vainoamisistaan!
-- Mitäpä muuta voit, ahdistettu olento, -- puhuin itsekseni, --
kuin heittäytyä armollisen Jumalan haltuun (joka tietää, kuinka
viattomasti kärsin), välttääksesi niiden tunnottomien ilkeyttä,
jotka ovat päättäneet saattaa sinut perikatoon? -- Ja sitten
ajattelin (oi, se ajatus oli varmaan paholaisen kuiskaama; sillä
se oli perin lohduttava ja vaikutti minuun voimakkaasti): -- nuo
ilkimykset, jotka eivät tunne mitään katumusta eivätkä sääliä minua
kohtaan, heltyvät silloin valittamaan pahoja töitään; ja nähdessään
onnettoman Pamelan hengettömän ruumiin naarattuna näille kosteisille
äyräille, virumassa elottomana heidän jalkainsa juuressa, heissä
herää katumus pehmittämään paatuneet sydämet, missä sillä nyt ei ole
sijaa! Isäntäni, vihainen isäntäni unohtaa silloin suuttumuksensa ja
sanoo: "Voi, tämä on onneton Pamela, jota olen aiheetta vainonnut ja
jonka olen tuhonnut. Nyt näen että hän piti hyveellisyyttä elämäänsä
kalliimpana", sanoo hän, "eikä ollut teeskentelijä ja pettäjä, vaan
se vilpitön tyttönen mikä väitti olevansa!" Sitten, -- ajattelin, --
hän kenties vuodattaa muutaman kyyneleen ahdistetun palkollisensa
ruumiin ääressä; ja vaikka hän uskotellee muille oman rikollisuutensa
peittämiseksi, että se johtui rakkaudesta ja pettymyksestä onnettoman
herra Williamsin takia, hän kuitenkin sielussaan murehtii, ja
määrää minulle kunnialliset hautajaiset, säästäen minut kauhealta
häpeälavalta ja tien viereen kuoppaamiselta. Nuoret miehet ja
neitoset kaikkialla isä-parkani naapuristossa surkuttelevat silloin
poloista Pamelaa! Mutta oi, toivon etten joudu heidän ballaadiensa ja
surulaulujensa aiheeksi, vaan että muistoni rakkaan isäni ja äitini
tähden nopeasti häipyy unhoon.
Kerran jo olin nousemassa; niin houkutteli minua tämä kaamea ajattelu
lammikkoon heittäytymään; mutta vammani hidastuttivat minua, ja
minä tuumin: -- Mitä aiot tehdä, kurja Pamela! Mistä tiedät, --
vaikka kaikki häämöittää pimeältä lyhytnäköisille silmillesi, --
mitä Jumala sinulle tehnee kaiken inhimillisen avun pettäessäkin?
Kaikkivaltias Jumala ei olisi asettanut minua näiden kirveltävien
kärsimysten alaiseksi, jos ei olisi antanut minulle voimaa niitä
vastaan taistella, kunhan ponnistelen niinkuin minun tulee. Ja ken
tietää, vaikka vihaisen ja juonikkaan isäntäni läheisyys, jota niin
paljon pelkään, olisikin minulle parempi kuin nämä hänen vainoavat
lähettinsä, jotka hänen palkkaaminaan rahan edestä uskollisesti
täyttävät heille annetun syntisen luottamustoimen, kun pitkäaikainen
tottumus jumalattomissa teoissa on heidät paaduttanut tunnonvaivoja
vastaan? Jumala _voi_ liikuttaa hänen sydämensä silmänräpäyksessä; ja
mikäli _ei_ niin tapahtuisi, voin _silloin_ lopettaa elämäni jollakin
muulla tavalla, jos välttämättömästi tahdon. Kuinka tiedän, etteivät
nämä kohlut ja ruhjeet, jotka sain yrittäessäni suunnittelemaani
pakoa, ehkä olekin tuottaneet minulle tilaisuutta heittäytyä nöyrällä
mielellä tahrattomana ja viattomana sen armollisen Olennon huomaan,
joka sen tilaisuuden soi. Sitten, -- ajattelin, -- ken antoi sinulle
röyhkeän vallan elämääsi? Ken valtuutti sinut sen lopettamaan,
joskaan heikko mielesi ei kykene esittämään sinulle keinoa, miten sen
kunnialla säilyttäisit? Kuinka tiedät, mitä tarkoitusperiä Jumalalla
saattaa olla antaessaan sinulle nämä koettelemukset, jotka sinua nyt
ahdistavat? Onko sinun määrättävä raja taivaalliselle tahdolle: "Näin
paljon suostun kantamaan enkä enempää?" Ja _rohkenetko_ sanoa, että
koettelemuksen lisääntyessä ja jatkuessa sinä mieluummin kuolet kuin
sen kestät?
-- Tämä toivottomuuden teko, -- ajattelin, -- on synti, jonka
täytäntöönpano sulkee minulta katumuksen mahdollisuuden ja siis
myöskin anteeksiannon toivon. Ja tahdotko sinä lyhentääksesi
ajalliset murheesi, olkootpa ne raskaatkin ja vaikka luulotteletkin
itseäsi heikoksi, syöstä sielusi ja ruumiisi iankaikkiseen
kurjuuteen? Tähän asti, -- tuumin, -- olet ollut viaton, kärsivä
Pamela; ja tahdotko nyt kärsimyksiä välttääksesi muuttua rikolliseksi
ja väkivaltaiseksi? Ja senkö vuoksi, että häijyt miehet vainoovat
sinua, lentäisit Kaikkivaltiaan silmille ja epäilisit sen armoa ja
hyvyyttä, joka _vielä_ voi kaikki nämä kärsimykset hyväksi kääntää?
Ja mistä tiedän, ettei Jumala, joka näkee kaiken sydämessäni piilevän
viheliäisyyden, olisikin sallinut näitä kärsimyksiä juuri _senvuoksi_
ja saattaakseen minut luottamaan yksinomaan hänen armoonsa ja
apuunsa, minut, joka kenties olen liiaksi ylpeillyt turhaan
luottaessani omiin hupsuihin yrityksiini.
-- Ja vielä, -- ajattelin, -- jättäisitkö omasta kohdastasi
hukkaantumaan kaikki köyhiltä vanhemmiltasi saadut hyvät opetukset
ja heidän siunauksellisen esimerkkinsä, he kun ovat ponnistelleet
täyttääkseen velvollisuutensa, alistuen jumalalliseen tahtoon
äärimmäisessä pettymyksen, köyhyyden ja hädän ahdistuksessa sekä
kiittämättömän maailman ja armottomien velkojain vainotessa? Ja
tahtoisitko, kuten tästä yltiöpäisyydestäsi luultavasti johtuisi,
saattaa heidän harmaat hapsensa murheella hautaan, heidän kuultuaan
että rakastettu tytär vähäksyen jumalallisen armon huolenpitoa ja
epäillen laupiaan Jumalan lempeää suojelusta tällä _viimeisellä
teollaan_ on tahrannut _koko elämänsä_, jonka he tähän asti
olivat riemumielin hyväksyneet? -- Miksi siis, pöyhkeämielinen
Pamela, viivyt _täällä_? -- ajattelin. -- Lähde kiireesti näiltä
vaarallisilta äyräiltä ja pakene noita läikehteviä aaltoja,
jotka merkitsevällä kohinallaan ikäänkuin nuhtelevat sinua
hurjapäisyydestäsi! Älä kiusaa Jumalan hyvyyttä näillä sammaleisilla
rannoilla, jotka ovat olleet rikollisen aikeesi todistajina; ja
niin kauvan kun sinulla vielä on voimaa jälellä, pakene viettelevää
pahaa, jotta jumalallisen armon ja oikean harkinnan jo karkoittama
suuri vihollisesi ei uudistaisi hyökkäystään voimalla, jota
heikkoudessasi et kykenisi vastustamaan! ja jotta et yhdessä ainoassa
huimamielisyyden hetkessä hävittäisi kaikkia vakaumuksia, jotka nyt
ovat peloittaneet kapinallisen sielusi velvollisuudentuntoon ja
Jumalan tahdon alle alistumaan!
Näine mietteineni minä nousin, mutta olin siinä määrin vammoistani
jäykistynyt ja niin yökasteen kohmetuttama ja viluissani märällä
ruoholla istumisesta samoin kuin tuolta laajalta vedenpinnalta
nousevista huuruistakin, että vain suurella vaivalla pääsin lammikon
luota, jota nyt kammoten ajattelen. Suunnaten ontuvat askeleeni
rakennusta kohti etsin sitte turvaa erään ulkohuoneen nurkasta,
missä säilytetään puita ja kivihiiliä talon tarpeiksi, kunnes julmat
vartijani minut sieltä löytäisivät ja saattaisivat kurjempaan
vankeuteen ja pahemman kohtelun alaiseksi kuin tähän asti olin
kokenut! ja sinne minä ryömin puupinon taakse ja heittäysin alas ihan
murtunein mielin, kuten voitte arvata, ja sydämessäni tuntien pelkkää
äärimmäistä hätää ja ankeutta.
Tällainen, rakas isä ja äiti, oli Pamela-poloisenne tuloksettoman
yrityksen loppu; ja kuka tietää, olisinko takaveräjästä
ulospäästenkään joutunut lainkaan parempaan asemaan, rahattomana
ja ilman ystäviä kun olin vieraassa paikassa! Mutta älkää moittiko
tytär-rukkaanne liian paljon: ei, vaan jos konsaan näette tämän
kurjan, yltyleensä kyynelteni kostuttaman ja tahriman töherryksen,
antakaa säälinne voittaa nuhteenne. Ja tiedänhän, että niin käykin.
Mutta minun täytyy täksi erää lopettaa. Sillä, oi! voimani ja
tahtoni ovat nykyisin kovin erilaiset. Lisään kuitenkin, että vaikka
olisin kiittänyt Jumalaa pelastuksestani ja häijyjen kaitsijaini
ja juonittelevan isäntäni sorron välttämisestä, on minulla sentään
runsaampi syy ylistää häntä siitä, että hän on pelastanut minut
pahemmalta viholliselta, _itseltäni_.
Nyt päätän surullisen kertomukseni.
Rouva Jewkes kuuluu havahtuneen vasta päivän koittaessa; ja kun ei
löytänyt minua vuoteesta, hän huusi minua. Jäädessään vastausta
vaille hän kertoo nousseensa makuulta ja rientäneensä komerooni.
Sieltäkään minua löytämättä hän etsi sängyn alta ja toisesta
komerosta, huomaten kammion oven, niinkuin oli sen jättänyt, aivan
lukituksi ja avaimen riippuvan ranteessaan, kuten tavallista. Sillä
jos olisin voinutkin poistua kamarin ovesta, oli edessä pari, kolme
käytävää ja niiden ovissa kaksinkertaiset lukot ja salvat, ennen kuin
pääsi isoon puutarhaan. Näin ollen ei ollut mitään pakomahdollisuutta
muuta kuin siitä ikkunasta, josta olin mennyt ulos; sillä toiset
ikkunat olivat hyvin korkealla maasta.
Rouva Jewkes säikähtyi pahanpäiväisesti; hän herätti heti
sveitsiläisen ja molemmat palvelijattaret, jotka nukkuivat jokseenkin
lähellä; ja nähdessään joka oven lukituksi hän sanoi, että "jonkun
enkelin oli täytynyt kuljettaa minut pois, niinkuin Pietari vietiin
vankilasta". Ihmeellistä, ettei hän mitään pahempaa ajatellut.
Hän sanoi itkeneensä ja väännelleensä käsiään suuren murheen
vallassa ja juosseensa yltympäri kuin mielipuoli, aavistamatta että
olin voinut päästä ulos rautatankojen välitse komeron ikkunasta;
enkä tosiaan tiedä, voisinko sen tempun toistamiseen tehdä. Mutta
vihdoin huomatessaan ikkunanpuoliskon olevan auki he päättelivät,
että niin oli täytynyt tapahtua, riensivät sitte puutarhaan ja
keksivät jalanjälkeni kukkalavan mullassa, mihin olin lyijykatolta
pudottautunut. Heti lähtivät rouva Jewkes, Colbrand ja Nan katsomaan,
oliko takaportti lukittuna, sillä välin kun keittäjätär lähetettiin
ulkorakennukseen hälyttämään miehet ja valjastamaan hevoset, jotta
voitaisiin lähteä ajamaan minua takaa kullakin eri suuntiin.
Huomattuaan että portti oli varmuuslukolla ja etulukolla suljettu,
löydettyään korkoni ja äkättyään murtuneet tiilet he arvelivat,
että olin jollakin tavoin päässyt pakenemaan tarhamuurin yli; ja
senjälkeen sanotaan rouva Jewkesin olleen ihan kuin järjiltään,
kunnes vihdoin Nanin päähän pälkähti mennä lammelle päin. Ja
huomatessaan siellä takkini, myssyni ja nenäliinani vedessä, melkein
rantaan huuhtoutuneina, luuli hän näkevänsä minut, parahti ja juoksi
rouva Jewkesin luokse kirkuen: "Oi, rouva, rouva, nyt on tapahtunut
kauheata! Mamseli Pamela viruu hukkuneena lammikossa."
Sinne he kaikin juoksivat eivätkä vaatteeni löydettyään epäilleet,
että olin lammen pohjassa: kaikki, sveitsiläinenkin, löivät
rintoihinsa ja valittelivat mitä surkeimmin. Rouva Jewkes lähetti
Nanin miesten luo pyytämään että laittaisivat naarausnuotan
kuntoon, jättäisivät hevoset ja tulisivat viatonta tyttö-parkaa
etsimään! Sillä nimityksellä kuuluu hän minua _silloin_ maininneen,
vääntelehtien ja kovaa kohtaloani säälitellen; mutta vielä enemmän
hän oli voivotellut, kuinka heidän nyt kävisi ja mitä selittäisivät
herralle.
Tässä tuoksinassa -- toisten itkiessä ja valittaessa, toisten
juostessa sinne tänne -- Nan pistäysi puuvajaan, missä minä
vaivainen viruin niin heikkona, niin masentuneena, niin murtuneena
ja vammoistani kangistuneena, etten voinut liikahtaa tai nousta
jaloilleni. Sanoin hiljaisella äänellä, kun tuskin kykenin puhumaan:
"Neitsyt Ann, neitsyt Ann!" -- Tyttö peljästyi pahoin ja otti
halonpölkäreen iskeäkseen minua päähän, luullen minua joksikin
varkaaksi, mutta minä huusin: "Neitsyt Ann, auta minua Jumalan
tähden! sillä minä en voi nousta!" -- "Herranen aika", päivitteli
hän, "tekö, mamseli! Kah, sydämemme ovat melkein murtuneet, ja aiomme
naarata teitä lammikosta, kun luulimme teidän hukuttautuneen. Nyt",
lisäsi hän, "palautatte meidät kaikki henkiin jälleen!"
Ja auttamatta minua hän juoksi pois lammikolle ja toi kaikki
palvelijat puuvajaan. Sisälle tullessaan lausui paha nainen: "Missä
se on? Hitto hänet periköön oikkuinensa ja noitatemppuineen! Hän saa
kalliisti katua tätä kepposta, niin totta kuin nimeni on Jewkes";
ja astuen luokseni hän tarttui käsivarteeni niin rajusti, tempasi
minua niin tuimasti, että parkaisin kovalla äänellä (olkapääni kun
oli siltä puolelta kolhiintunut), ja tuiskahdutti minut kasvoilleni.
"Teitä julmuria", valitin, "jos tietäisitte mitä olen kärsinyt, niin
se hellyttäisi sydämenne sääliin minua kohtaan!"
Colbrandiakin näytti tilani surettavan, ja hän sanoi: "Hyi, rouva,
hyi, näettehän että hän on melkein hengetönnä! Ette saa olla noin
tyly hänelle." Ajomies Robin myös näkyi olevan ahdistuneella mielellä
minun tähteni ja sanoi nyyhkyttäen: "Kuinka nyt onkaan käynyt!
Ettekö näe, että hänen päänsä on aivan verissä ja ettei hän voi
liikahtaa?" -- "Kirottuja kujeita!" huudahti se kauhea olento, "hän
on peloittanut _minut_ aivan suunniltani, on tosiaan. Millä hiton
lailla sinä tänne tulit?" -- "Oi!" vaikeroitsin minä, "älkää kyselkö
minulta mitään, vaan antakaa neitojen kantaa minut ylös vankilaani ja
sallikaa minun siellä säädyllisesti ja rauhassa kuolla!" Sillä minä
en tosiaan luullut eläväni kahta tuntia.
Yhä paatuneempana pauhasi siihen naarastiikeri: "Haluaisit kai
saada herra Williamsin vierellesi rukoilemaan, eikö totta? No, minä
lähetän hetipaikalla noutamaan isäntäsi; tulkoon hän itse vartioimaan
sinua minun asemestani; sillä sinua ei totisesti mikään pitele."
Palvelijattaret nostivat minut siis yhteisvoimin ja kantoivat
kammiooni; ja kun ilkimys näki, kuinka kurjassa tilassa olin, alkoi
hän hiukan lauhtua -- samalla kun jokainen ihmetellen arvaili,
kuinka kaikki tämä olikaan tapahtunut (minulla kun ei ollut voimia
eikä haluakaan sitä heille kertoa), ja luulivat siinä loihtua tai
noituutta ilmenevän.
Ylikertaan päästyäni olin niin heikko, että menin tainnuksiin
masennuksesta, tuskasta ja väsymyksestä. Minut riisuttiin ja
toimitettiin vuoteeseen; ja rouva Jewkes käski Nanin haudella
olkapäätäni, käsivarttani ja nilkkaani vanhalla lämmitetyllä
rommilla. He leikkasivat hiukan tukkaani takaraivolta ja pesivät sen;
sillä siihen oli hyytynyt varsin pitkästä, vaikkakaan ei syvästä
haavasta valunutta verta, ja asettivat kotilaastaria päälle. Sillä
mikäli tällä naisella oli mitään hyviä ominaisuuksia, näkyy hänellä
olleen ripeyttä ja taitoa käsittelemään huonekunnassa äkillisesti
sattuneita tapaturmia.
Tämän jälkeen vaivuin hyvin sikeään ja virkistävään uneen ja
nukuin jokseenkin levollisesti kello kahteentoista asti, kun ottaa
huomioon, että minulla oli kovaa kuumetta ja vilunväristyksiä.
Rouva Jewkes näki paljon vaivaa parantaakseen minut kestämään uusia
koettelemuksia, vaikka olin toivonut että ne nyt olivat onnellisesti
päättyneet. Mutta niin ei kaitselmus nähnyt hyväksi.
Hän tahtoi saada minut nousemaan kello kahdentoista tienoissa; mutta
olin niin heikkona, että saatoin istua vain siksi kunnes vuode
oli tehty, jolloin menin uudestaan makuulle; ja minun sanotaan
hourineen jonkun aikaa iltapäivästä. Siedettävän yön vietettyäni olin
perjantaina paljon toipunut, ja lauvantaina nousin nauttimaan hiukan
lusikkaruokaa, ja kuume näkyi tyyten hellittäneen. Illaksi olinkin
sitte niin voimissani, että pyysin rouva Jewkesilta lupaa saada
jäädä yksin komerooni; siihen hän suostuikin, kun ovi oli edellisenä
päivänä varustettu kaksoissalvalla ja minä vakuutin hänelle, että
kaikki vehkeilyni, kuten hän yrityksiäni nimitti, nyt olivat lopussa.
Mutta ensin pakoitti hän minut kertomaan koko hankkeeni vaiheet;
ja sen teinkin hyvin tunnollisesti, tietäen nyt, että minua ei
voinut mikään auttaa eikä edistää turvallisuuttani tai pakoani.
Ja hän näkyi kovin ihmettelevän päättäväisyyttäni, mutta sanoi
minulle suoraan, että täydellinen pakoonpääsy olisi käynyt minulle
vaikeaksi; sillä täällä oli isäntäni lähettämä vangitsemismääräys
(hän kun on rauhantuomarina tässä kreivikunnassa yhtä hyvin kuin
toisessakin), siltä varalta että _olisin_ päässyt karkaamaan, ja
sillä valtuutuksella minut olisi pidätetty epäiltynä rikkomuksesta
häntä vastaan, olinpa missä tahansa.
Voi, kuinka perusteellisesti ajateltuja ovatkaan minun onnettoman
varalle suunnitellut turmiolliset juonet! En suinkaan, en suinkaan
voi olla tätä kekseliästä salaliittoa ansainnut! Selkeästipä se
kaikki osoittaa todeksi, mitä minulle aikaisemmin toisessa talossa
vihjaistiin, että isäntäni vannoi minut _ottavansa!_ Oi, varjele
minua, taivas, joutumasta _hänen_ omakseen siinä jumalattomassa
merkityksessä, minkä hän valalleen itse antaa! Minun on lisättävä,
että nyt, kun näkee minun näin pian toipuvan, se nainen kohtelee
minua pahemmin ja on vähentänyt minulta paperin yhteen ainoaan
arkkiin, joka minun on pyydettäessä näytettävä hänelle kirjoitettuna
tai käyttämättömänä. Myöskin on hän sallinut minun pitää vain yhden
kynän. Mutta salaiset varastoni riittävät. Hän käy kuitenkin yhä
enemmän näykkiväksi ja äreäksi; ja nimittää minua härnäillen rouva
Williamsiksi ja miten milloinkin luulee minua kiusaannuttavansa.