Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille
eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo:
"Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs
kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää
köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"
"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" -- "Oh", sanoi
hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" -- "Voi, kun minulla on vain viisi
tai kuusi!"
-- "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän
läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi:
"No, minä maksoin kaupustelijalle." -- "Kai huomenna saan takaisin",
muistutin minä.
Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset?
Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin
vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja _nyt_ voin uskoa Nanin
vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi
avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla
kapistuksilla."
Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin.
Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut
itseni puijata! -- sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra
Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen
niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni
teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. -- Ja nyt minulla ei
ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin
pakenemaan. -- Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan
kannattaa vehkeistäni ylpeillä. -- Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin
ohjeissanne, _susi_ hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua
_karitsaisekseen_). -- "_Jezebel_, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi
hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme
toisiamme ja olkaamme ystäviä." -- "Pysykää loitolla!" torjuin minä;
"en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä;
sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä
enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.
Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen
sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja
sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle
kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki,
kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi
hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä,
"täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei
epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua
kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella
minua liian hyvin, ja muuta sellaista.
"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat
häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut
lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin:
"Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" --
"Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". -- "No", sanoin,
"anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". -- "Luulin",
huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".
Kirjeeni kuuluu näin: