En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen
vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat
päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja
puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.
Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun
rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin
antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä
tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää
mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" -- "Hyvä viittaus", vastasi
hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan
merkkinä, -- minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka
kaupunkiin".
Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän
ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui
ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin
hauska." -- "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. -- "Sanoinhan
vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". -- "Eipä
olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja
kaupunki".
"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme
kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu
ketään vahingoittamaan.
Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja
istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan
kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin
onkia, jos tahtoisin.
"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin
minä. -- "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin
tällä kertaa, vakuutan sinulle". -- "En tarkoittanut mitään pahaa",
virkoin minä, "en tosiaan". -- "Salli minun sanoa sinulle", tivasi
hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin
sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me
hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi
puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät
haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä
tuli pian perässäni.
Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen
vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni);
"tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt
ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen,
rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) -- "No", sanoi hän,
"onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen
kirjeeseen".
"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista
kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen
arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia
runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta
hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista
joutavaa.
"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi
arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne
kirjoitettuja tai tyhjiä".
-- No, -- ajattelin minä, -- toivonpa, Argus, että vielä vien
sinusta voiton. -- Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata
silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin
vartijattaren.
Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä
sinun kirjoittavan jotakin." --. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja
piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä
olisin hänelle, jos se olisi vallassani."
"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä
sitten?" -- "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti
sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu
hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". -- "Ja entä
vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi
minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä
moitittava tai vapautettava hänet viasta".
Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka
kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää
odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten
sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä
hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin
hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.
Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin
minä; "te ette ole minulle vastannut". -- "No", virkkoi hän, "mitäpä
sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista
käyttäytymistään?" -- "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle
käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". -- "Kyllä",
vakuutti hän, "uskon varmaan". -- "Mutta", kysyin, "mitä _te_
nimitätte kunnialliseksi?" -- "Ka", vastasi hän, "mitä luulet _hänen_
nimittävän kunnialliseksi?" -- "Turmiota! häpeää! häväistystä!"
sanoin minä, "niin pelkään". -- "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä
vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa;
minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle
tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".
"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää
sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta
toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."
Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio
tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."
"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. -- "Mitäkö tarkoitan!"
huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä
minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin
onnelliseksi kuin suinkin toivot". -- "Hänen vallassaan ei ole tehdä
_minua_ onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin
jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni
ja äitini luo", huomautin minä.
Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani
tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen
ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole
aivan pimeä." -- "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin,
niin älä viivy, -- ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän
minua nimitti.
Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja
pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle
virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä
ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli."
Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten
väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen
sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun,
otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka
oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen: