No, surkeasti nyt kävi! Tuo julma nainen kieltää minua menemästä
kirkkoon, kuten olin suunnitellut; ja hän on sättinyt poloisen herra
Williamsin pahanpäiväiseksi, kun tämä yritti puhua puolestani.
Huomaan että hänet kielletään oleskelemasta talossa, jos rouva Jewkes
niin haluaa. Säälittävä herrasmies! Hän on kokonaan riippuvainen
isännästäni, jolla on tarjottavana hänelle varsin tuottava
papintoimi, kun sen nykyinen hoitaja kuolee, ja viimemainittu on
ollut jo neljä kuukautta vuoteen omana vanhuudenheikkouden ja
vesitaudin takia.
Pastori osoittaa minulle suurta kunnioitusta, ja näen että hän
surkuttelee minua; ja kukaties hän olisi valmis avustamaan pakoani
näistä vaaroista, mutta minulla ei ole ketään puhumassa puolestani.
Ja miksikä tahtoisin saattaa mies-poloisen turmioon ottamalla vastaan
hänen -- omille eduilleen haitalliset -- palveluksensa? Mutta
tahtoisi tehdä mitä hyvänsä viattomuutensa säilyttämiseksi; ja ehkä
kaitselmus sen _hänelle_ korvaisi!
Voittekin arvata hätääntyneen asemani (mutta miten voitte nähdä
mitä kirjoitan?) siitä, että olen joutunut ihan toivomaan ansojen
virittämistä ihmisten tielle! Mutta kovin hän haluaa minulle jotakin
lausua, kuten kuiskaamalla vihjaisikin.
Heittiö (luulen, että tästälähin aina nimitän häntä _heittiöksi_!)
kohtelee minua yhä pahemmin ja pahemmin. Juttelin äsken hiukan toisen
palvelijattaren kanssa, tosin kylläkin vähitellen suostutellakseni
häntä, ja taloudenhoitajatar hyökkäsi kimppuumme sanoen: "Ei,
neitiseni, älä yritäkään viekoitella viattomia maalaistyttöjä
täyttämästä velvollisuuttansa. Sinä halusit häntä kävelylle kanssasi.
Mutta kiellän sinua, Nan, koskaan liikahtamasta askeltakaan hänen
seurassaan tai tottelemasta häntä antamatta minun tietää kaikkea ihan
pienimpiä yksityiskohtia myöten. -- Vai kävelylle kanssasi! Ja minne
sitten olisitte menneet?"
"Ka, julma rouva Jewkes", vastasin minä, "vain hiukan katselemaan
tuota jalavakujaa, koskette sallinut minun lähteä kirkkoon".
"Nan", sanoi hän näyttääkseen minulle, kuinka ne kaikki olivat hänen
vallassaan, "vedä mamselilta kengät jalasta ja tuo ne minulle. Olen
pannut talteen hänen toiset jalkineensa." -- "Sitä hän ei saa tehdä",
kielsin minä. -- "Mutta", virkkoi Nan, "minun täytyy, jos emäntäni
käskee: pyydän siis, mamseli, ettette minua siitä estä". Ja niin
hän todellakin (voisitteko sitä uskoa?) riisui kenkäni ja jätti
minut avojaloin; ja minä puolestani olen ollut sen johdosta niin
säikähtyneenä, etten kykene edes kyynelillä huojentamaan mieltäni.
Olen aivan pökerryksissä! -- Tässä minun täytyi keskeyttää.
Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen,
lyhyenvanttera, pyylevä _lihakas_, kerrassaan ruma, jos mitään
inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on
jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun
vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat
silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat
mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi
niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän
juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin
pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että
pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa,
jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on
rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan
olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin
häijy, on tosiaan.
Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, -- mutta kuva on
sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan
minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa,
hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa -- pikemminkin laapostaakseen
rinnallani, ajattelin.
No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan.
Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin.
Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi
rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini
luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut
kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne
ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron
teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva
Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun
Johnin! -- Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet
ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat
terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee
poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden -- sillä minä toivon hänen
elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. --
Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut
komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa
pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.
Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva
Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä oman
_itseni_ tähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni
punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on
ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut
salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät.
"Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"
"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa
mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja
ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin
(sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä
miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa
tänne?" -- "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.
"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani?
Kuinka he voivat?" -- "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en
tiedä mitään päinvastaista". -- "Eihän toki liene tapahtunut
mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai
palvelustovereilleni!" -- "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen
sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. -- "No,
Jumalan kiitos sitten!" virkoin.
"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on
hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti
voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"
"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu,
että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta
minullapa on teille kirje."
Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen
taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse
tätä tarkastaa". -- "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä
se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni".
-- "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta
teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus,
joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä
iltana, jos mahdollista".
"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. --
"Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja
ystävyyden vakuutukset". -- "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi
emännöitsijä. -- "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja
pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä
siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista."
Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes
olisi ollut saapuvilla.
Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja
tämä on siitä jäljennös: