Te kumppanini, kuulkaahan,
kun piirsin rivin muutaman;
ma tiedän teidän uskovan:
teit' aina muistaa Pamela.
Majasta matalasta vain
perheeseen hienoon paikan sain:
oi' ansioton siihen ain'
avuton, arka Pamela.
Mut sentään tämän onnenkin
ma vaihdan mielin tyytyvin
taas köyhään, halpaan kotihin, --
jo sinne kaipaa Pamela.
Ja mitä muuta onni on
kuin omatunto tahraton?
Se mulle aarre olkohon, --
ja Luojaa kiittää Pamela.
Ma tulevaista tiedä en,
mut minne vaan ma matkannen,
mit' olen, teen, ma sanon sen:
on kiitollinen Pamela.
Ei kaiho kalva sydäntäin.
eest' isännän ja rengin näin
ja teidän muitten päivittäin
käy rukoukseen Pamela.
Ja Luojan tahto teillekin
ain' olkoon ohje ylhäisin,
eest' isäntämme lämpimin
rukoilkaa mielin Pamelan.
Kateuden sijaan _säälikää_
isoisten tilaa täperää:
kiusausten vaarain väijymää,
joit' emme tunne me pienet.
Vie ansat heidän ilojaan,
vaaroistaan ovat huolissaan, --
keveempää heidän konnullaan
on palvella -- päättää Pamela.
Ain' olkoot teille vanhemmat --
omaiset kaikki -- rakkahat,
niin taivaan armon siunaamat
te ootte, ja niin on Pamela.
Jos konsaan hävettänyt ois
mua synty halpa, työntäin pois
onnesta kodin, -- mitä vois
odottaa kehno Pamela?
Teit' onni aina seuratkoon
ratoksi kunkin kohtaloon;
ja milloin mielessänne oon,
rukoilkaa eestä Pamelan.
Rukoilkaa hälle tyytyvää
kotoisen rauhan elämää,
ja konsaan ette pois te jää
hartaudentyöstä Pamelan.
Nyt jääkää haltuun Jumalan,
ma laulun pienen lopetan;
vain kiitoksensa kauneimman
näin tulkita tahtoo Pamela.
* * * * *
Tässä on tarpeellista lukijan saada tietää, että kaunoisen Pamelan
koettelemukset eivät vielä olleet ohi: pahin oli jäljellä ja sattui
aikaan, jolloin hän luuli ahdinkonsa jo päättyneen ja pääsevänsä
kodin suojaan. Sillä kun hänen isäntänsä oli turhaan koettanut
voittaa intohimoaan ja näki, ettei hänen hyveellisyyttänsä voinut
horjuttaa, oli hän elostelevana ja juonittelevana herrasmiehenä
määrännyt Lincolnshiressä olevan ajomiehensä tuomaan sieltä hänen
matkavaununsa, koska hän ei huolinut luottaa bedfordshireläiseen
hevospalvelijaan, tämä kun muiden palkollisten mukana suuresti
rakasti ja kunnioitti herttaista neitoa. Ja isännän annettua
ensinmainitulle asianmukaisia toimintaohjeita ja kiellettyä muita
palvelijoita -- muka siksi että oli suuttunut Pamelan käytökseen --
saattamasta tyttöä askeleenkaan vertaa, kyyditsi Robin Pamelaa viisi
penikulmaa hänen isänsä kotia kohti, mutta kääntyi sitte poikkiteitse
toisaalle, viemään häntä isännän lincolnshireläiselle maatilalle.
On myös merkille pantava, että lähetti, joka kuljetti tytön kirjeitä
tämän isälle ja jolla muka niin usein oli asiaa sinnepäin, toimi
isäntänsä kätyrinä, jonka palveluksia tämä sitten käytti hyväkseen.
Mies luovutti tytön kirjeet aina ensin herralleen, jolla oli
tapana avata ne ja lukea ja sitte lähettää ne perille. Näin ollen
ei Pamelan kirjeiden sisältö ollut kartanonherralle tuntematon;
siihenhän tämä kerran itsekin viittaa, kuten niiden lähettäjätär
eräässä kyhäyksessään mainitsee. Täten oli neito-parka joka puolelta
ahdistettu; ja se kaikki osoittaa mitä kehnoja keinoja salakavalat
miehet häijyjen tarkoitustensa toteuttamiseksi käyttävät, sekä kuinka
kauniimman sukupuolen on oltava perin varuillaan taitavia vehkeilyjä
vastaan, varsinkin milloin rikkaus ja mahti yhtyvät väijymään
alhaissyntyistä viattomuutta.
On vielä muutama sana huomautettava seuraavan paremmaksi
ymmärtämiseksi. Juonitteleva herrasmies katsoi näet kuitenkin
sopivaksi pidättää tytön kolme viimeistä kirjettä isälle saapumasta.
Näissä tämä kertoo, kuinka talonherra oli piiloutunut kuuntelemaan
mitä hän puhui vaatteitaan jaoitellessansa, mainitsee tämän viime
yrityksestä saada hänet jäämään taloon vielä kahdeksi viikoksi,
uskotellusta kappalaisen kosinnasta, toivomuksistaan pian nähdä
vanhempansa sekä runosepitelmästään. Julkesipa aatelismies lähettää
neitosen isälle näin kuuluvan kirjeenkin: