Varmaan ihmettelette saadessanne minulta kirjeen. Mutta mielestäni
tulee minun ilmoittaa teille keksineeni teidän ja tyttärenne
omituisen kirjeenvaihdon, perin haitallisen kunnialleni ja
maineelleni; sitä teidän ei olisi minun nähdäkseni sopinut
rohkaista ennen kuin tiesitte olevan riittäviä perusteita noihin
herjauksiin, joita hän runsaalla mitalla minua vastaan syytää.
Jotakin perää voi kenties olla siinä, mitä hän tuontuostakin
lavertelee; mutta uskokaa minua, teeskennellyn yksinkertaisuutensa
ja viattomuutensa ohella hän kykenee niin paljoon romantilliseen
sepittelyyn, etten ole moista ennen nähnyt. Sanalla sanoen tytön
ovat saaneet päästänsä pyörälle ne haaveelliset lorukirjat, joiden
pariin hän on ylenpalttisesti sulkeutunut siitä saakka kun hänen
hyvä emäntänsä kuoli. Ja hän on niin olevinaan kuin olisi hän
täydellisyyden kuvastin ja ikäänkuin jokainen juonittelisi häntä
vastaan.
Älkää sentään käsittäkö sanojani väärin; uskon hänet hyvin
rehelliseksi ja hyveelliseksi; mutta olen myöskin saanut selville,
että hän harjoittaa jonkunlaista kirjeenvaihtoa tai on
lemmensuhteissa nuoren pappismiehen kanssa, josta toivoakseni voin
aikanaan pitää huolen, mutta jolla nykyisin ei ole mitään muuta
omaisuutta kuin minun suosioni: ja mikä, ajatelkaahan, olisi
seurauksena, jos kaksi nuorta ihmistä, joilla maailmassa ei ole
mitään omasta kohden turvakseen, liittyisivät yhteen ja saisivat
lukuisan perheen ennen kuin heillä on leipää syödäkseen?
Minä puolestani tunnen liian suurta ystävyyttä heitä kumpaakin
kohtaan ollakseni yrittämättä sellaista ehkäistä, jos voin; ja
senvuoksi olen lähettänyt Pamelan pois hänen lähettyviltään,
kunnes saan heidät molemmat järkevämpiin mietteisiin. Siksi
pyydänkin, ettette kummeksu, jos ette näe tytärtänne niin pian
kuin ehkä odotatte.
Kuitenkin vakuutan teille kautta kunniani, että hän on turvassa ja
loukkaamattomana; ja toivoakseni ette epäile minua, vaikka hän
lieneekin vähän pöyhistellyt hilpeän leikinlaskuni johdosta sekä
siitä, että olen hänen kanssaan joskus viattomasti kisaillut, mikä
on tavallista eri sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten kesken,
kun ovat kauvan tunteneet toisensa ja yhdessä kasvaneet: ylpeys
näetten ei ole vahvoja puoliani.
Koska hän on veikeä kirjeiden kirjoittaja, on hän toivoakseni
ollut kyllin velvollisuudentuntoinen ilmoittaakseen teille
lemmensuhteestansa nuoreen pappismieheen; enkä tiedä, katseletteko
sitä hyväksyvillä silmillä: mutta nyt, kun Pamela on jonkun aikaa
poissa (sillä minä tiedän, että tuo mies olisi seurannut häntä
teidän kyläänne, jos tyttö olisi tullut kotiin; ja siellä he ehkä
avioliittoon menemällä olisivat saattaneet toisensa turmioon), en
epäile saavani häntä näkemään oman parhaansa ja luopumaan
naimahommista, kunnes tietää kykenevänsä vaimon elättämään; ja
sitte kun se on mahdollista, yhtykööt he Jumalan nimessä, minun
puolestani.
En odota tähän muuta vastausta kuin hyvän ajatuksenne minusta ja
luottamuksenne kunniallisuuteeni, koska olen _harras ja etuanne
katsova ystävänne_.
_J. K_ Kuulen että John-palvelijani on välitellyt tuota
kirjeenvaihtoa, jossa _minua_ on niin vapaasanaisesti kosketeltu.
Annan sen nenäkkään olennon pian itselleni sopivalla tavalla
tietää, kuinka paljon paheksun hänen osallisuuttansa tässä
hommassa. On katkeraa, että omat palvelijat näin vapaapuheisesti
lörpöttelevät minun asemassani olevasta miehestä.
On helppo arvata, kuinka vanhus-poloinen huolestui lukiessaan tämän,
niin mahtavan ja arvossapidetyn herrasmiehen lähettämän kirjeen.
Hän ei tiennyt mihin ryhtyä, eikä mitenkään epäillyt tytär-parkansa
viattomuutta, varmana että rumia juonia oli suunniteltu häntä
vastaan. Kuitenkin hän toisinaan toivoi parasta ja oli valmis
uskomaan pappismiehen ja tytön luuloteltuun kirjeenvaihtoon, kun
ei ollut saanut viimemainitun kyhäämiä kirjeitä, joista asia olisi
selvinnyt.
Mutta sittenkin hän päätti sekä omansa että äidin levottomuuden
tyynnyttämiseksi lähteä matkalle aatelisherran kartanoon; ja jättäen
vaimo-rukkansa toimeksi pyytää hänen poistumistansa anteeksi
maanviljelijältä, jonka työssä hän oli, hän lähti jo samana iltana,
vaikka olikin myöhä; ja matkattuaan kaiken yötä hän heti päivännousun
jälkeen saapui herraskartanon portille ennen kuin huonekunta vielä
oli jalkeilla. Siinä hän sitten istahti levähtämään, kunnes näkisi
jonkun liikkeellä.
Ensimäiseksi hän näki tallirengit, jotka tulivat hevosia juottamaan;
ja hän tiedusteli Pamelan kohtaloa niin hätäännyksissään, että nämä
luulivat häntä mielipuoleksi ja sanoivat: "Ka, mitäpä Pamela teitä
koskee, äijä-rukka? Menkää pois hevosten jaloista."
"Missä isäntänne on?" kysyi ahdistunut. "Älkää, hyvät miehet,
vihastuko: sydämeni on melkein murtunut." -- "Hän ei koskaan anna
mitään ovella, uskokaa minua", ilmoitti eräs rengeistä; "näette
turhaa vaivaa". -- "En minä _vielä_ ole kerjäläinen", virkkoi vanha
mies. "En pyydä häneltä mitään muuta kuin Pamelaani: voi minun
lastani, voi lastani!"
"Istu ja pala", sanoo muuan, "eiköpä tämä mies olekin Pamelan isä!"
-- "Niin, niin", vakuuttaa vanhus väännellen käsiänsä, "niin olen";
purskahtaen itkuun: "missä on lapseni? missä on Pamela?" -- "Kah,
isä", virkkoi eräs heistä, "suokaa anteeksi; mutta hän on lähtenyt
kotiin luoksenne: kauvanko olette ollut kotoa poissa?" -- "Vasta
eilis-illasta", vastasi hän; "olen vaeltanut kaiken yötä. Onko
kartanonherra kotona vai eikö?" -- "On, mutta hän ei vielä ole
liikkeellä", ilmoitti renki.
"Jumalalle kiitos siitä!" huudahti vanhus, "Jumalalle kiitos! Sitten
toivoakseni sallitaan minun häntä jo pian puhutella." He kehoittivat
häntä tulemaan sisälle, ja hän astui talliin, istahti siellä
portaille ja kuivaillen silmiänsä huokaili niin surullisesti, että
palvelijain teki pahaa sitä kuulla.
Huonekunta pääsi pian jalkeille, kun kuultiin Pamelan isän saapuneen
kuulustamaan tytärtänsä; ja palvelijattaret, olisivat mielellään
toimittaneet hänet keittiöön. Mutta kun rouva Jervisille oli
ilmoitettu hänen tulostaan, riensi tämä arkihuoneeseensa, otti
hänet mukaansa sinne, antoi hänen kertoa koko surullisen tarinansa
ja luki kirjeen. Taloudenhoitajatar itki katkerasti, mutta koetti
kuitenkin vanhuksen edessä salata huolestumistaan ja virkkoi: "Ka,
kunnon Andrews, en voi olla itkemättä teidän murheenne vuoksi,
mutta toivoakseni ei siihen ole mitään aihetta. Älkää näyttäkö
tätä kirjettä kellekään, tehnettepä muuten mitä tahansa. Rohkenen
vakuuttaa, että tyttärenne on turvassa."
"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, että _te_, hyvä rouva,
ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei
olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta.
Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"
Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen
toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään
epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän,
ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole
matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."
"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi
Andrews. "Mutta..." lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra,
joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja
tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.
"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" --
"Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni!
Minä rukoilen teitä, armollinen herra." -- "Kah", virkkoi isäntä,
"luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten
ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" -- "Olen,
olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne
tulinkin; olen kävellyt koko yön".
"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä
pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista
hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti
häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä
tein, tein _tyttärenne_ ja _teidän_ etuanne silmällä pitäen. Hän
on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin
antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla
vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"
"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. -- _"Toivoakseni
ette!"_ huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta,
pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta
halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä
lähennellä."
"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt
heti voi lähettää häntä noutamaan". -- "No, oletteko siis lähettänyt
minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. -- "En tahtoisi
niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta
kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa
siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei
vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen
asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."
"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. -- "Mitä!" huudahti
herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani?
Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan?
Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseen
_tämänlaisia_ menettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä
puhuttelette!"
"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa,
että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka
piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan
tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews,
luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja
ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko
että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään
aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja
ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"
"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte
minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että
sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"
"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa
sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon
päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton,
kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi
aivan hyvin."
"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.
"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata
hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos
hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä;
olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako
toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen
saatte".
"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.
"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun
täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon
ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".
"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita,
niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti
kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen
teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".
"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen,
"niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". _"Aamen, aamen_, kunnon
Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa _aamen_.
Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan;
älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän
kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle
muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän
olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos
tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.
Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin
levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta
tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja
päätti olla mahdollisimman maltillinen.
Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa
murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä
isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin
kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin
vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva
Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran
kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin
kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.
Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman
henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka
hankkiminen myöhemmin kerrotaan: