Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin _pappeja_ ja _papittaria.
Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä_, joiden joukossa _Ylimmäinen
huoneenhaltia_.
_Ylimmäinen pappi_ johtaa juhlamenoja. — Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu
paistaa avoimesta taustasta.
_Templin pappien laulu_.
Vuorten kun leijona
laaksohon astuu,
karjojen hurmeesta
laitumet kastuu,
sääli ei vanhaa,
nuorta ei säästä,
köyhän, ei rikkahan
karitsaa päästä,
iskevi karjahan
kuninkahankin,
iskevi laumasta
ihanimmankin;
suuri on vuorten
leijonan valta,
maasta se mylvii
ja maankin alta.
(Kaikki järjestyvät paikoilleen.)
KUNINGAS:
Kun myrsky tulee, painuu hongan pää,
niin miehenkin, kun korkeet jumalat
suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut
on meitä kaikkia, mua enimmän.
Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan.
Siks tänne saapunehet saatoss' olemme
jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan.
Kuningas käyköön eellä kansansa
suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi!
Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan
elämän teillä ennen, kauas karkottain
murehet majesteetin. Siksi seppeleen
tään lasken arkullesi, huolimalle kuun.
(Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.)
1:NEN PAPPI:
Miss' seppel?
2:NEN PAPPI:
Seppel!
KUNINGAS:
Noh?
YLIMMÄINEN PAPPI:
Suur' kuningas!
Ei löydy seppeltä.
KUNINGAS:
Mit' tää on?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
Seppele
poiss' on ... puutarhuri...
KUNINGAS:
Hän tänne tuotakoon!
SADANPÄÄMIES:
Sun tahtos tapahtuu.
(Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.)
KUNINGAS:
Ma toivon niin. —
(Huoneenhaltialle:)
Sa vapaa olet virastas! —
(Kansalle:)
Mut että ei
tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen,
mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa
lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen,
lempemme muiston, annan arkkuun vainajan.
Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan
maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan.
(Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan.
_Kuningas_ vaipuu itkien maahan.)
YLIMMÄINEN PAPPI:
Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon!
(Temppelin _papittaret_ alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava
laulu säestää:)
_Hautalaulu_.
Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksin suuri ja meri ihanainen.
Nuku virta helmassa meren!
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson!
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.
Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.
Nuku tähti helmassa päivän!
(Eräs _sotilas_ tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee
_Sadanpäämiehen_ kanssa.)
SOTILAS:
Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi.
SADANPÄÄMIES:
Pois tyttö!
SOTILAS:
Kaksi, kolme kertaa ajaneet
pois hänet olemme: hän palaa jällehen.
SADANPÄÄMIES:
Ma sanon: pois!
SOTILAS:
Hän kaunis on.
SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään):
Hän tulkohon!
(_Sadanpäämies_ viittaa sotilaalle. Sotilas pois. — Hetken perästä tulee
_Meiram_ sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.)
KUNINGAS:
Ken hän on?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
Outo lie.
(_Meiram_ tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki
muut ovat tanssinsa lopettaneet. _Kuninkaan_ katseet seuraavat häntä
herkeämättä.)
YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään):
Tää hautahyppy ei.
(Aikoo estää. _Meiram_ syöksee polvilleen kuninkaan eteen.)
KUNINGAS:
Ken olet, keijunen?
MEIRAM:
En tiedä. Orja oon.
Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu.
KUNINGAS:
Nimesi?
MEIRAM:
Meiramiks mua lasna kutsuttiin.
KUNINGAS:
Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet
on armoluojat lahjan kalleimman,
kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar,
vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan.
Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan.
MEIRAM:
Herrani, kuninkaani!
(_Kuninkaan_ viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin
hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. _Meiram_ suutelee
kuninkaan vaatteen lievettä.)
KUNINGAS:
Kuningattareni!
Sun olen orjas iki. —
(Suutelee häntä. Kansalle:)
Kuule, kansani!
Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin:
kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa
ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset,
ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, —
ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten,
ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi
kukilla poskien, liikkeiden laulullaan
ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. —
Tää eikö ihmettä?
KANSA:
Ihmettä, kuningas!
KUNINGAS:
Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä?
Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon!
Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon!
Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi!
KANSA:
Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön!
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita
uus kuningatar itselles on vasta kuin
on kukat kuihtunehet haudall' entisen.
KUNINGAS:
Haa, pappi röyhkeä! — Sa tiedätkö, mit' on
maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään
kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan,
iloja korottamaan, maljaa kaartamaan
ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos
maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee,
sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön
ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas?
(Repäisee köynnöksen, jonka _Ylimmäinen pappi_ on yrittänyt ottaa
_Meiramin_ kädestä ja asettaa haudalle. — Kaikki _kansa_ polvillaan. —
_Sotilaat_ tuovat sisälle _Puutarhurin_. Hänen jäljessään _Mirjam_ ja
_Atys_.)
SADANPÄÄMIES:
Kas, tässä tarhuri!
PUUTARHURI:
O, armoa!
MEIRAM:
Hän on
mun kasvattajani.
KUNINGAS:
Hän? Vapaaks päästäkää!
PUUTARHURI (polvistuen):
Oi, kiitos, jalo neiti! — Suuri kuningas!
MIRJAM (nykien isäänsä):
Kas, isä, oi, se Meiram on.
ATYS:
On, totta vie!
MEIRAM:
Ma olen kuningatar nyt.
(_Mirjam_ ja _Atys_ polvistuvat.)
Ei niin, ei niin, —
ah, kuningas!
KUNINGAS:
Hän siskos onko?
MEIRAM:
On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin
ja lempeät.
KUNINGAS (häntä suudellen):
Sen uskon, koska sinut nään. —
Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi
täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain.
Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän
ois varmaan kadottanut sekä henkensä.
Se sua tyydyttääkö, unikukkani?
MEIRAM:
Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon
halk' elon, ikuisuuden.
KUNINGAS:
Aika rientää, kuu
on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta
ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan,
häävuotehelle käyn. — Mua seuratkaa!
_Kansan kuoro_.
Soikohon riemu
kansan ja maan!
Kirkas on otsa
kuninkahan.
Kuuhut se hautoja
umpehen huolii;
kansalta kaunis
kuningatar kuoli.
Hää-ilon humuun
huolet ne hukkuu,
kuningas kultansa
vierellä nukkuu.
Soikohon riemu
kansan ja maan!
Mennyt on murhe
ruhtinaan.
(Kaikki pois, paitsi _Ylimm. pappi_ ja _Ylimm. huoneenhaltia_, jotka
jäävät etualalle. — Vaitiolo.)
YLIMMÄINEN PAPPI:
Noh, teiltä virka vietiin?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA:
Teiltä enemmän,
kun viran arvo myös.
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei järky taivas, jos
maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa
me hyppyjä tään pienen pantterin.
Esirippu.