Puutarha. Lehtimaja. _Meiram_ ja _Mirjam_ sitovat seppeleitä. Kuutamo.
_Mirjamin laulu_.
N:o 1.
Kukka liittyvi kukkahan,
tukka liittyvi rukkahan.
Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka?
Missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet.
Missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa, sulhoni,
kussa valkea orhisi?
Joudu jo luokseni angervoisen!
Vaiko jo löysit toisen?
MEIRAM (heittäen seppeleen):
En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi!
MIRJAM.
Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi
tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan
nuor' kuningatar.
MEIRAM:
Haudatkoot! Se liikuta
ei mua ensinkään. En häntä nähnyt
ees ma elämässä.
MIRJAM:
Kuninkaan on käsky niin.
MEIRAM:
Pyh, kuninkaan! — En tunne häntäkään.
Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin?
Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon,
ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan.
MIRJAM:
Ei kysy orjan onni orjan tahtoa,
se orjantappuroilla otsas seppelöi
ja käskee muille kukkasia kylvämään.
Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin,
näin kuninkaille kukkavöitä solminut
hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin,
vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees.
En sure sentään. Usein olen solminut
myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa,
ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin
ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma
kävelin puiston teitä, kuulin lintujain
ja puiden suurten alla orjan onnea
ylistin pientä. — Meiram kulta, samoin tee,
ja sido seppeltäs.
MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä):
Mut laula jotakin!
Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee.
MIRJAM:
Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni.
MEIRAM:
Oi, kerro kohtalosta kuningattaren
juur' kuollehen!
MIRJAM:
En tiedä, muistanko. —
Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy.
(Laulaa:)
_Irma-impi_.
(Mirjamin laulu N:o 2.)
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
Ja suuri on kuninkaiden murhe.
"Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!"
Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus.
Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan.
Mut murhe istui vierellä kuninkahan
ja suuri on kuninkaiden murhe.
Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa!
Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan,
se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie!
Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!"
Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton!
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on."
Se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie!
Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!"
Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun!
Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun."
Se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan!
Se valkea valjakko on kuninkahan."
Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun!
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun."
Se yö oli kaunis ja kalpee.
Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan,
niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
MEIRAM (päättävästi):
Ma tahdon nähdä kuninkaan.
MIRJAM:
Sa, kuninkaan!
Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain.
MEIRAM:
Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan
viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön
ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon.
MIRJAM:
Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä,
ei kultia.
MEIRAM:
Niin olkohot, kun milloinkaan
et mulle mieliks tee!
(Heittää kukat ja istuu nurmikolle.)
MIRJAM:
En silloin, siskoni,
kun mieles hourehissa hullun askaroi.
MEIRAM:
Kas, kastehelmeä!
(Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.)
MIRJAM:
Pois nouse, Meiram, yön
on kaste langennut: ei hyvä impyen
nyt nurmill' ole nukkua.
MEIRAM
Ja miksi ei?
MIRJAM:
Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen
on tenho.
MEIRAM:
Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen!
MIRJAM:
En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken
yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu
ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää
ja sielussaan on hohto punasimpukkain.
MEIRAM:
Oi, ihanaa!
MIRJAM:
Ei, kauhistusta, kuolemaa!
Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta,
kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat
ja kullat kimmellystä kiiltomatojen.
Pois, heitä kukka, pois!
MEIRAM:
Ei, Mirjam, vaan sen juon.
MIRJAM:
Sa onneton!
MEIRAM:
Juon kaksi, kolme, neljä, viis,
siks kunnes sielussain on ikikuutamo.
(Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.)
MIRJAM:
Auttakaa, oi, auttakaa!
(Vääntelee käsiään. _Atys_ tulee kiireesti.)
ATYS:
Ken huutavi?
MIRJAM:
Hän juonut onneton on kastehesta yön.
MEIRAM (nousten):
Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon,
ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän
ja käydä purppuralla! — Olkoon valhetta,
kun vaan se kaunist' on!
ATYS:
Oi, Meiram-sisko, oi,
sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin
ja jättää taaton hyvän?
MEIRAM:
Kaikki ollehet
olette hyvät mulle, mut en yksinäin
ma lähdekään: kas, teidät kanssani
vien kultaan, kunniaan.
MIRJAM:
Jo tenho vaikuttaa!
hän hourii, hourii!
MEIRAM:
Kussa Meiram kulkevi,
päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan;
mun tahtoni on laki maan, mun valtani
on niinkuin auringon: se maita valaisee
ja merta kyntää.
ATYS:
Sisko kurja, kuullos, oi! —
Ei kuule hän.
MEIRAM (tempaa kukkavyön):
Ma kaunis oon. Mun jalkani
on keveä, mun poskeni on punainen,
poveni nuori, täys on. Minun kiitostain
puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee,
maa, nurmi vihannoipi. — Mun on maailma!
(Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.)
MIRJAM:
Oi, Meiram, oi.
ATYS:
Hän kuule ei!
MIRJAM:
Hän poissa on!
Ja kukat, seppeleet! — Ah, voi!
PUUTARHURI (tulee):
No, tyttöset,
kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut
ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan
jo juhla alkavi.
MIRJAM:
Ah, isä! Meiram...
PUUTARHURI:
Heh?
Niin, miss' on Meiram?
MIRJAM:
Voi, kuun helmiä hän joi —
ATYS:
Hän tuli tenhotuksi —
MIRJAM:
Karkas metsähän,
vei köynnökset —
PUUTARHURI:
Vei köynnökset? No, lempo soi! —
Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako
on kuuta ajatella, päivää, tähtiä,
kun kukkia on tarvis? — Kaikki jälkehen!
Esirippu.