Naiskammio. _Meiram_ lepää ruhtinaallisessa puvussa.
_Mirjam_ istuu hänen jalkojensa juuressa.
_Mirjamin laulu_.
N:o 3.
En itke huomenen huoliain,
vaan itken entistä onneain,
ma muistan raitojen rakkautta
ja sinikellojen siskoutta,
ja moni kyynel silmästäni vierii.
Ma muistan muinoista aikoain,
kun orjan lapsi ma olin vain,
kun paioin karkehin, avokauloin
ma taaton tarhassa leikin, lauloin,
ja moni kyynel silmästäni vierii.
Mun tunsi siellä puu jokainen,
ma tunsin riemut ja surut sen,
ma yössä ymmärsin tähtein mielen
ja päivin pääskyn ja kiurun kielen,
ja moni kyynel silmästäni vierii.
Nyt enää ymmärrä niitä en,
ma linnan korkean lapsonen,
nyt siniverka on siskojani
ja kullat, helmet mun heimoani,
ja moni kyynel silmästäni vierii.
MEIRAM (nyyhkyttäen):
Oi, Mirjam!
MIRJAM (häntä kaulaten):
Anteeks anna, suurta surua
jos sulle tuotin. — Kuningas!
(_Kuningas_ on tullut edellisen aikana.)
KUNINGAS:
Miks murheinen
mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton
mun rauhan öljypuuni? — Eikö linnassa
sun käskys enää käy kuin minun käskyni?
Ken loukkaaja?
(_Mirjam_ menee hänen viittauksestaan.)
MEIRAM:
Ei kenkään, enhän surekaan.
KUNINGAS:
Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. —
Mua epäiletkö? Enkö rakasta
sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? —
Jotakin halajat?
MEIRAM:
En mitään. Hyv' on kuningas.
Ei halu sielussani ykskään herännyt,
jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. —
Miks mulle hyvä niin on kuningas?
KUNINGAS:
Ja miks
sa kuninkaallesi niin paha, että voit
näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? — Miks?
Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta
sua sentään kiittää saan!
MEIRAM:
Se vasta ihmettä! —
En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin.
KUNINGAS:
Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa
on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä.
MEIRAM:
Mun vähän aikaa vasta tuntenut
kuningas on.
KUNINGAS:
Kautt' taivaan, kerran vaan
unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma,
yöt päivät pääksytellen, halki elämäin
sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. —
Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin.
Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan
perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies.
Siunattu, ylistetty!
(Suutelee häntä. _Atys_ tulee.)
ATYS:
Suuri kuningas!
Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää
ja luokses tulla anoo.
KUNINGAS:
Pappi hornahan!
ATYS:
Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan.
KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä):
Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain,
ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä
kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä,
lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä:
mun Meiramini suukko, kahden hämärän
välillä vieno.
(Suutelee. — _Ylimmäinen pappi_ on tullut edellisen aikana
muiden huomaamatta sisälle.)
YLIMMÄINEN PAPPI:
Jatka, jatka, kuningas!
Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit,
mut vartioitse valtakuntas, maas!
KUNINGAS:
Ken uskaltaa? — Haa, kapinaa? Miss' sotilaat?
— Hoi, ohoi!
(_Sadanpäämies_ ja joukko _sotilaita_ tulee.)
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei täällä kapina, mut tuoll'
on turma!
SADANPÄÄMIES:
Kuningas!
KUNINGAS:
Lyö maahan pappi!
SADANPÄÄMIES:
Mun
sa salli ilmoittaa...
KUNINGAS:
Kuin? Miekkas hurmeinen,
tomussa itse, kasvos kauhun iskemät?
Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta!
SADANPÄÄMIES:
Kuningas!
On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa
se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön
kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon.
Sun valtakuntas horjuu, kuningas!
KUNINGAS:
Mik' on
tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks
on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa?
SADANPÄÄMIES:
En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan:
Kuningas rikkonut on käskyt jumalain
ja templin lait, kun otti puolison
hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet
haudalla entisen...
KUNINGAS:
Haa, pappi kavala!
Tää sun on työtäs.
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei, vaan työtä jumalan,
sun pilkkaamasi!
SADANPÄÄMIES:
Kansa uhriks vaativi
nyt puolisosi.
MEIRAM (parkaisten):
Ah!
KUNINGAS (vetäen miekkansa):
Sen sanan hengelläs
sa maksat, koira!
(Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.)
KANSA (ulkoa):
Surma Meiramille! Pois
pyhyyden häväisijä!
SADANPÄÄMIES:
Kieltä totuuden
vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta,
ma varmaan suurin rangaistava lien.
(_Kuningas_ aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. _Mirjam_
juoksee sisälle hengästyksissään.)
MIRJAM:
Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten
sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin,
ne täällä on: — Käy eellä huoneenhaltia
viralta pantu. Pois!
(Ovi reväistään auki. _Kansa_ syöksee sisään, miekat, keihäät
käsissä. Heitä johdattaa _Ylimmäinen huoneenhaltia_, joka myös
lausuu kansan repliikit. _Kansa_ säestää häntä.)
KANSA:
Miss' on hän? — Kuningas!
(_Kansa_ perääntyy epäröiden.)
KUNINGAS:
Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea!
SADANPÄÄMIES:
Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun
ei enää henkes taattu. Voimaton
on vartio ja sotajoukko uskoton. —
Sa heitä kuuntele!
YLIMMÄINEN PAPPI:
Se myös mun neuvoni!
KUNINGAS (vihan vimmoissaan):
Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon
aseissa astuu? Enkö kuningas
ma ole enää? Mitä multa tahtovi
tää kansa?
KANSA:
Päätä Meiramin!
KUNINGAS:
Ei milloinkaan!
Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat!
KANSA:
Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille.
KUNINGAS:
En! —
Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön.
(_Kansa_ aikoo rynnätä. _Kuningas_ seisoo _Meiramin_ turvana,
miekka kädessään. _Sadanpäämies_ ynnä pari _sotilasta_, on
asettunut hänen sivulleen. _Ylimmäinen pappi_ vartoo tyynnä
syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.)
MEIRAM:
Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua
saa turmaan minun tähteni, et sinäkään,
mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon
ma tahdon. — Katso, kansa, tässä uhrisi!
(Astuu esiin. _Ylimm. huoneenhaltia_ viittaa. _Meiram_ sidotaan.)
KUNINGAS:
Kuin? Kuolla tahdotko?
MEIRAM:
Niin, kuolla ennemmin
kun elää veripurppurassa. — Lähtekää!
Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös,
tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi
ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio.
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan
maan tavan mukaan, että tahto jumalain
näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu.
KUNINGAS:
Mun tahtoani eikö kukaan kysy?
YLIMMÄINEN PAPPI:
Ei.
(Viittaa. _Kansa_ poistuu vähitellen. Temppelin _papittaret_
tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät _Meiramin_ ylle
valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen:
"Levoton on virta ja vierivä laine". — _Kuningas_ on peittänyt
kasvonsa vaipallaan. _Miriam_ ja _Atys_ itkevät.)
Esirippu.