_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut.
ILIALI (laulaa):
Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen
peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin
vaan.
Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja
eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan!
(Tulee näyttämölle.)
KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni!
ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin?
KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit
yksinäiset.
ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan.
GYGES (itsekseen): O, taivas!
KANDAULES: Mun korallini!
ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee.
KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi?
ILIALI: Sen sulle tarjoan.
KANDAULES: Mut kivulla?
ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin.
KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt
tarkalleen?
ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin?
KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee?
ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota!
(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä
harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.)
GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!
KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua!
ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen
helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri
myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua
lemmin...
(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta;
pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):
... lemmin niinkuin miekka verta.
KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko
Gyges vain nyt tarkalleen!
ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani,
punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen
nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää.
KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan
hurmausta hullun juoda.
(Menee.)